KATRI:
Niin, Jaakko, parast' on kai suora olla…
ILKKA (sävähtäen): Niin, niin, te kaikki täällä… Kyrön kirkolla… mun sielun täyttää outo aavistus!
KATRI (nyyhkien): Niin, Jaakko, perhees on nyt mieron tiellä ja muilta suojaa harmaan pääni päälle ma olen kerjännyt ja lapses sun on vailla kotiansa, kontuansa. Näät talos huovit poltti, raunioina on siellä pirttis, kaikki, kaikki, kaikki!…
ILKKA:
Häh, raunioina Ilkkalako, sanoit?
MAUNU:
Mun poissa ollessa he työnsä teit.
KATRI:
Ja karja teurastettu, aitat tyhjät!
PENTTI: Ja orhillasi renkis entinen nyt ylpeänä ratsastaapi, taatto.
ILKKA: Sa totta haastat … huolten juovat nuo ei valhettele… Taivas varjelkoon, nyt maailma mun silmissäni pyörii ja päätä polttaa kumma kuume-hehku ja suokoon Herra, että malttaisin ma itseäni; miksi juuri minä? (Sävähtäen). Vai oisko viittaus tää sallimuksen, ett' tehtäväänsä mun se juuri tahtoo, kun senkin langan on se katkaissut, mi vielä liitti mua synnyinseutuun?
KATRI: On outo kaiku, isä, äänessäsi ja kolkot tuumas; muista meitä sentään!
ILKKA (puhuu kuin itsekseen): Jo Tukholmassa luona herttuan se mulle selvis Poutun lausuessa, ett' oltaisiin me yhtä kansaa kaikki.