ILKKA (ynseästi): Taaskin Maunu! Maunu! Sen oon jo kuullut, siitä hälle kiitos! Sa kaipaat rauhaa — vieraita on meillä, nää miehet emäkirkolt' asti ovat tulleet, ne terveiks lausu, sitten ullakkoon voit lepoon käydä, Kirsti sua hoitaa!
KATRI (ottaa haarikan): Niin aivan, Pouttu, Kontsas, Martti, Tommola, ma teidät tervetullehiksi lausun! (juo).
VIERAAT (yht'aikaa):
Jumalan rauha myöskin Ilkkalaan!
ILKKA: Sä, Kirsti, äitis saata ullakkohon, käy kellarista hälle Saksan juomaa, jot' tuonoin voudin kestiin tuotettiin!
(Katri ja Kirsti pois).
POUTTU: Jo monta kertaa multa viljat vietiin ja huovit säkkineen sai kynnykselle, ja monta kertaa parhaat lypsylehmät vei konnat koirillensa läävästäni; vaan vaimooni ei vielä kenkään käynyt, sen verran kunnioitti rosvot naista. Ja sen ma vannonkin: jos Poutun vaimon ken runtelis, hän koht' ois korpin ruoka!
TOMMOLA: Niin minäkin. Ja pohjolainen ollut ei varmaankaan se mies, vaan Suomen hylky — näät naista säästää pohjolainen aina.
KONTSAS: Niin tehty on, ja pirkkalaisten Kurki hän säästi naiset myöskin lappalaisten.
POUTTU: Ja vaimostaan on pohjolainen arka, mut Ilkka ei.
ILKKA (synkästi ja ikäänkuin itsekseen): Niin kumman outo otus mun kurkkuani kuristella alkaa ja on kuin Lapin noidan karmas juoma nyt suoniani myöten vitkaan soutais; sen tunnen maksassani sydän-alla, sen tunnen kurkussa ja rintaluissa, nyt kiertää lemmon liemi jäntereissä ja sormenpäitä kihelmöimään käypi (Nousee ylös ja lyö nyrkkinsä pöytään, että haarikka hyppää) jos nyt ois tuossa Ruotsin kynsihaukat, ja vaikk' ois rautaa heillä myöskin luut, niin luineen lihoineen ne möyheltäisin!