NURKKA:
Ken tuomitsee, hän itse tuomitaan!
KATRI: Niin on, niin on, ja kuitenkaan ma en voi nähdä kaitselmusta…
ILKKA (pilkallisesti): Kaitselmusta? Ja mik' on kaitselmus? Vain heikon luulo, johonka raukka silloin turvautuu, kun pettää itsensä ja tahtoo pettää; kun ei hän puoltaa jaksa oikeuttaan, vaan oman tarmon menettää, kas se, se teist' on muka viisas kaitselmus. Ei, usko siihen multa silloin haihtui, kun kavallusta uskoa mun täytyi. (Vinikka tekee epäileviä liikkeitä). Täm' oli kavallusta, muuta ei!
VINIKKA: Jalalta neljältä myös hevonen voi kyllä horjahtaa, sen tiedät, Jaakko…
NURKKA: Ja yksinkertaisinkin, muista Ilkka, voi usein nähdä paljo laajemmalta.
ILKKA (tuimasti): Täm' oli kavallus ja petos kurja, niin totta kuin ma —
NURKKA: Siltä tuntuu se, mut toiset mietti kai: jos kaks he uhraa, niin kaksituhatta he pelastaa.
ILKKA: Olenkos minä sitten Kristus, hah, jok' yksin kaikki voisin — —
NURKKA: Vapahtaa — niin, senpä juuri tehdä oisit voinut, jos silloin marskin huomaan henkes uskoit; se tarkoitus on kaitselmuksen ollut.
ILKKA (vasten tahtoaan naurahtaen): Se kaitselmus siis oli Kettunen! Mut lempo vieköön, heidän viirunaamat ma silloin nähdä oisin tahtonut, kun huomata he vihdoin saivat sen, ett' olin ollut heille liian viisas.