KIRSTI: En tiedä, äitiin vaiko pappiin luotan; isäni luottaa Kaarlo herttuaan ja paavin eljeks sättii munkkimessun.
KATRI: Uus usko, lapseni, on miesten usko, se puhuu järjelle ja kylmä on kuin huovin kuurottunut rautavyö. Me heikot naiset muuta kaipoamme: Jumalan lämmön vanha usko suo; ma seuraan sydäntäin, en pappeja.
KIRSTI:
Mut, äiti, ymmärrätkö latinaa?
KATRI: En ma, mut Jumala sen ymmärtää — ja itse tiedän, mitä pyydän hältä, kun veisaan uskonmiesten messuja. (Kuuluu kirkon kellojen soittoa). Nyt kirkkoon soitetaan; siell' ovat kai jo isäs Jaakko sekä veljes Pentti.
KIRSTI:
Mut mua sinne et sä laskenut —
KATRI: En tahtois sua uuteen uskohon — se sopii voimakkaille, meille ei.
KIRSTI: Mut mullapa on isän luonto mulla, ma häntä seuraan.
KATRI (huoaten): Siis jään mä yksin; ei käänny mieli mun kuin tuuliviiri, ei sielun kaipaus vedä kirkkohon, kun pyhät juhlavalot sammutettiin, kun alttarimme paljaiks raastettiin ja arkituvaks tehtiin Herran huone.
KIRSTI: Mut tuo on paavin kirkon prameutta ja suurta syntiä, niin sanoo pappi.
KATRI:
Ei ole synti se, min sydän käskee.
Mut sydän kirkkoon-menon kieltää multa.