KAARINA: Niin on mieli äidin myös ja isän kerran kuulin lausuvan; "ken tahtoo sukuun marski Flemingin, häll' olkoon vaakuna jo ruosteen syömä". — Mut nythän ruoskitaan taas linnan luona kaks hämäläistä talonpoikaishurttaa, ma riennän sinne; Aune, joudu kanssa!
(Menossa).
AUNE:
Hyi, moista piinaa en mä nähdä tahdo.
KAARINA:
Mut sehän hauskaa on, ma riennän jo! (pois).
AUNE (yksin): Niin, hän on tytär kuulun rautamarskin, se näkyy selvään! mutta marskin poika on Gottschalk myös — vaan kuinka toisellainen! Häll' onkin äiti halpa kansan lapsi, ei jalo Ebba rouva; toista verta kai lienee ylhäiset kuin alhaiset, niin kylmän kylmää, että paleltaa.
GOTTSCHALK FLEMING (tulee vasemmalta kirja kädessä ja luuttu kainalossa; yrittää mennä läpi huoneen, vaan huomaa Aunen): Te täällä, jalo neiti, ja niin yksin?
AUNE (huomattavalla mielihyvällä): Mun isä vartoamaan täällä käski ja Kaarin-neiti seuraa piti mulle, mut juuri läks; nyt istuin yksinäni ja haaveksin kuin mikä linnan neito.
GOTTSCHALK FLEMING (tulee lähemmäs):
Ja minne liiti haaveet Aune neidin?
AUNE: Sit' en ma tiedä. Niinkuin kaikki muut en minä lie; ma viihdyn unelmissa ja kaukoulapoilla soudellessa mun aatos yhtä tietä aina kiertää? Ma tuolla liidän, sentään tässä istun, ma mietin, enkä sentään mitään mieti, ma kuulen, enkä muista ääntä kuule ja umpisilmin nään mä selvimmin; ja vaikken kuulis jylhää tykkitulta, niin sisässäni kumman kuulen soiton kuin laulu maaliskuulla taivas-alla tai suvi-aamun virsi Juhannussa — se on niin kummaa, mutta surunhauskaa!
GOTTSCHALK FLEMING (istuu nojatuoliin): Ma ymmärrän. Ken kehtokeijuiltansa sai synnyinlahjaks kaihon kanteleen, se valtaan joutunut on keijujen ja saalistaan ei metsän väki päästä. On kumma maa tää Suomi, synnyinmaani; sen jylhä hiljaisuus se soi, se soi kuin yhtyis laulu laineiden ja honkain ja meissä maininkina humajaisi ja kiehtois kielellänsä utuisilla niin lemmen liittoon kera synnyinmaan. Kun kuljin Wittenbergin lehtoloissa tai Reinin rantamaita ihailin, kun istuin kirjat eessä Oxfordissa tai sitran soittajia kuuntelin, niin muistin aina Suomen hongikoita ja Auran aaltoloiden loiskinaa tai Suomen suvi-illan vienoutta ja kaihon kanteletta kotimaan. Tääll' on kuin sävel syntyis itsestään ja laulu kumpuis suoraan sydämestä.