AUNE (nousee poistuakseen): Tuo puhe, ritari, on liikaa pilkkaa, mun nimi Juusten, teidän Fleming on ja isänne on Ruotsin riikin marski — se yksin selvittää jo asemamme, (Hiljempaa.) jos syitä muitakaan ei ois.
JUHANA FLEMING (lähestyen): On totta, ett' isäni on rautamarski Fleming ja ylpeydestä syyttää häntä kansa; mut Flemingeill' on aina oma tahto ja se on mulla myös kuin isälläkin. Jos sydämenne toinen on jo vienyt, niin kättä ei; ja kautta kunniani ma vannon sen: vain hiukan aikaa suokaa mun näyttää teille, kuinka lemmin teitä, niin ehkä valloitan myös sydämenne.
AUNE (hätäisesti): On mahdotonta, jalo ritari, ja puhe enemp' ois vaan turhaa vaivaa.
JUHANA FLEMING (innolla): Mull' onhan miekkani ja kunniani, jos isä kieltäiskin tään lemmen multa; ja sanaa ritarin jos uskotten, viel' ennen kuin ees lumi kahden talven on sulanut, ma tällä säilälläni oon luonut aseman, min teidän kauneus ja hempeys nuoruuden jo vaatii teille. Ma viel' en valhetellut ijässäni, siis sit' en nytkään tee, kun (kankeaa toiselle polveilen) teiltä itse, en kautta vanhempaini, pyydän kättä.
AUNE (enemmän hätäytyen): Ma uskon teitä, nouskaa, jalo herra, vois ehkä marski tänne itse tulla, ja silloin teidät myöskin perii hukka.
JUHANA FLEMING (kuten ennen):
Siis toivon kipinän te mulle suotte?
AUNE (kuten äsken): En, en ma tiedä, ei, ma sit' en voi, mut nouskaa, nooskaa —
JUHANA FLEMING (kuten äsken): Sua, kaunis Aune, ei luonut Luoja laakson kukkaseksi; tuo sulo kuuluu vuorten huipuillen kuin edelweiss; ma sinne nostan sen ja Pohjan tähtenä sa loistaa voit, (nousee ylös) jos tätä vartta vasten nojaudut. (Ebba Fleming on tullut viimeisen säkeen aikana). Haa, äitini, mut kuulkoon hänkin sen!
EBBA FLEMING (jyrkästi); Tää ilvenäytös, mitä merkitsee? sen kohta selvittää saat, Juhana!
JUHANA FLEMING (rientää äitiänsä vastaan): Sen, äiti armas, sulle sanonkin: ma kauniin Aune neidin kättä pyysin.