KLAUS FLEMING (jolle paashi on oven näyttämölle avannut, vaan joka edelleen puhuu esille tulematta): Siispä katso, mies, ett' taukoaa tuo lemmon hoilotus, mi halki koko linnan pihan raikaa. Ja ken se on tuo paholaisen pappi?
PIETARI JUUSTEN (ulkona): Se hämäläinen, jota huovimiehet juur äsken linnan vallin luona ruoski.
KLAUS FLEMING (samoin); Siis ruoskikoot he häntä uudelleen tai tukkikoot sen suuta muulla lailla. Vie hirteen mies, jos veisustaan ei lakkaa! (Tulee sisään, jonka jälkeen ovet suljetaan: ystävällisemmin). Kas täällähän sä ootkin, Ebba rouva, ma sua juuri tässä etsinkin. Kuin muut ma nukuin päivällistä äsken, mut roiston hoilaus multa levon riisti ja unen kumman sieluhuni toi — en kamalampaa unta koskaan nähnyt.
EBBA FLEMING (lempeästi):
Ei unet inhat aina pahaa tiedä.
KLAUS FLEMING: En turhan arka liene minäkään, mut moinen näky miestäi pöyristyttää.
EBBA FLEMING: Vaan nythän kaikki kääntyy hyvinpäin. kun lyöty Horn on ja aatelisto kuin yksi mies sun seisoo takanas.
KLAUS FLEMING: Niin, tällä kertaa toki pulman keksin; se naula veti, mut ei kauvan pidä — ei vapaasti, vaan pakosta vain myöntyi niin Kurjet, Boijet kuin myös orpanamme. Tuo herra Kaskisten on vanha kettu ja omatunto häll' on kielellänsä kuin ois hän piispa taikka Herran tulkki. Ja nyt se pölhö taas on päähän saanut, ett' omantunnon turvaa herttua, tää vaikka liian hyvin oivaltaa: vain voima suojaa Ruotsin valtakunnan, ei omattunnot arkain akkojen.
EBBA FLEMING: Mut Hornin mahti nyt on loppunut kai Suomessa?
KLAUS FLEMING: Niin on, ma toivon sitä vaan Ruotsissa hän yhä kieltään soittaa — nyt enemmän kuin koskaan uhkaa vaara.
EBBA FLEMING:
Sä pelkäät sotaa, marski?