KLAUS FLEMING: Sanaa pelko ei vielä koskaan Fleming tuntenut, kun vaati sotaan maa ja kuningas. Voi sota tulla ja sen täytyy tulla, jos vehkeistään ei neuvoskunta lakkaa, ja Ruotsin kruunuun Kaarlo kurkottaa. Mä sit' en pelkää, en; mut toisahalta mun niskaan tuhatpäinen lohikäärme voi käydä tuiman lumivyöryn lailla — ja silloin täytyy tuhat päätä poikki, jos miel' on kruunupäinen pelastaa.
JUHANA FLEMING: Siis ryssät rauhankohan rikkoisivat, kun antamatta viel' on Käkisalmi?
KLAUS FLEMING: En pelkää heitäkään; vaan omat koirat jos kimppuun isäntänsä kimmahtaisi, niin kuinkas silloin tehtäis, Juhana?
JUHANA FLEMING: Ei haukku haavaa tee ja kinttuhun jos koirat uskaltaa, niin kaula poikki.
KLAUS FLEMING: Sä olet poika marski Flemingin, sen sanas uljaat kyllin selvään näyttää.
EBBA FLEMING: Siis talonpoikainko sä kapinaan nyt luulet uskaltavan nousta?
KLAUS FLEMING: Niin — ei yksinään ja itsestään he nouse, sen verran tunnen jo ma Suomen kansaa. Mut Pohjan rahvas onpi röyhkeää ja uppiniskaista ja rauhatonta kuin Ruotsin taalalaiset Kustaan aikaan — ja Kaarlon kätyreitä kaikkialla on siellä liikkehellä, tiedetään, vaikk' kiinni saada heit' on mahdoton, kun rahvas junkkareita piilottaapi ja papit, perkeleet, on yhtä juonta, (synkästi) Mut niin jos käy ja minun Kustaan lailla jos täytyis Suomenmaata hävittää, kun synnyinmaalle parhainta ma tahdon, (nousee ylös) niin eessä kuninkaan ja Jumalan, myös tuosta vastatkohon herttua!
EBBA FLEMING: Tuo mielikuvitusta lienee vain, sen ällös rauhaas viedä anna!
KLAUS FLEMING: Voi olla, mutta rauhaan en ma pääse, jos unelleni selvityst' en saa — (kääntyen Juhanaan) kai vielä Korpolaisten vuoren alla tuo noita-akka asuu Pohjanmaalta?
JUHANA FLEMING: Siell' oli eilen hän, kun huovein kanssa ma siitä ratsastin — ja aatelkaas, ei kenkään heistä tohdi mökkiin mennä.