(Jaakko Ilkka ja Yrjö Kontsas, talonpoikaistamineissaan tulevat,
lakit kädessä; ovensuuhun he pysähtyvät kumartaen marskille,
joka on noussut ylös ja istahtanut uunin edessä olevalle rahille).
JAAKKO ILKKA:
Jumalan rauha teille, riikin marski!
KLAUS FLEMING (selin tulijoihin): Myös terve teille, kunnon pohjolaiset! Kai sato parempi on nyt siellä saatu kuin viime vuonna? Sitä tarvis onkin, kun talvi siellä täytyy huovein viettää — ja kuka tietää, ehkä lisää saatte.
JAAKKO ILKKA: On kato tullut yli Pohjanmaan, me silkkaa pettua jo syödä saamme ja tietköön Luoja, kuinka talvi päästään.
KLAUS FLEMING: Tuon vanhan virren ennestänsä tunnen mut anna tulla, virtes loppuun laula!
JAAKKO ILKKA: Nyt jalkamies jo kolmen talonpoian ja huovi kuuden miehen niskoill' on. Ei säily omaisuus, ei ihmishenki, kun Kurjen joukkoon kotihuovitkin on liittyneet ja uusi knaappivalta jo elämöi kuin Suomen aatelisto ja maata ryöstää virkamiesten kanssa.
KLAUS FLEMING: Sa jätä rauhaan Suomen aatelisto — mut mitä tahdotte te multa?
JAAKKO ILKKA: Te, armollinen herra, hallitsette nyt Suomenmaata; myöskin Pohjanmaalla on teillä tuomarina ylin valta — siks tultiin etsimähän turvaa teiltä; jos helpoitusta ei, niin oikeutta ja vapautusta ryöstövallan alta.
KLAUS FLEMING (ivallisesti): On kieles liukas niinkuin jouruämmän ja lailla rasvan virtaa voivotukset; tuo onko kieltä aimo pohjolaisen, joit' ylistetty miehiksi on mulle kuin sotasankareita kaikki ois. Min kestää Suomen miehet nurkumatta, sit' eivät kestä pohjolaiset — ämmät!
JAAKKO ILKKA (ylpeästi): Min sallii oikeus taikka käskee laki, sen kestänyt on aina Pohjan mies, Mut vääryyttä ei pohjolainen kärsi ja vapaus kalliimp' on kuin henki hälle.