NOITA: Niin, Fleming on hän, raaka, rautakoura kuin isävainaasikin, kansan peikko ja kiusa rahvaan, ahnas Eerik herra.
KLAUS FLEMING (ärjästen): Sä kitas kiinni pidä, herjauksistas saat muuten roviolle käydä, noita! (tyynemmin) Mut tällä kertaa taitos tarvitsen, jos voinet selvittää sä unennäyt.
NOITA (nauraa ilkeästi): Hahaa, vai noitaan turvaa rautamarski — sit' ei sun isäs tehdä tarvinnut.
KLAUS FLEMING: On sama mulle. Koittaa nyt ma tahdon, jos Pohjanmaalta lappalaisten taidon sa omistat kuin kaikki kansa väittää. Sä voitko selvitellä unennäyt?
NOITA (viekkaasti): Jos unes hyväks on, ei taito riitä, ma voimat pimeyden vain hallitsen.
KLAUS FLEMING (synkästi):
Lie hyväks taikka pahaks, sit' en tiedä.
Mut kauheaa se oli; hapset pystyyn
mun nousee vieläkin, kun muistelen.
NOITA: Sen kuulla tahdon, mutta kahden kesken ja pimeämpi täällä olla täytyy, jos mieli unten hengen sikiöineen mun käytettäväks säilöistänsä tulla.
JUHANA FLEMING (isällensä): Tuon noidan juoniin, lempo soi, en luottais; hän vihaa meitä, tahtoo turmaa meille.
KLAUS FLEMING:
Ken rakastaa, hän valhetella voi,
vain vihamiehet lausuu totuuden.
Ma tahdon totuutta, en mairitusta —
ja munan neuvoja ei kanan tarvis.
Te poistukaa ja (huutaa) Juusten!
(Juusten ilmestyy).
Valot pois, yks tuohus riittää!
(Ebba Fleming ja Juhana menevät, palvelijat vievät kynttilät, paitse yhden, joka jää uunin reunalle. Fleming ja noita jäävät kahden kesken, edellinen istuen nojatuolissa, niin että hän on varjossa, noita oikealla, matalalla rahilla, jotta hänen vilkkaat kasvonsa tulevat selvästi näkyviin).