KLAUS FLEMING:
Ma nukuin —
NOITA (keskeyttäen):
Yölläkö?
KLAUS FLEMING: Ei, päivällistä. Sen aikaa, minkä sotaratsu juo, kun janoissansa palaa taistelusta, ma lienen nukkunut; ja unissani ma vastaan vihollista ratsastin ja huovijoukot riensi jäljessäni. —
NOITA:
Ken oli vainolainen?
KLAUS FLEMING; Sit' en tiedä ja tiedon siitä juuri tahdonkin, Mut loppuun kuule! — Yöksi leirit teimme ja kaikki nukkui, paitse vahtimiehet. Ma kuulen huutoja — ja kalvakkaana mun Aksel Kurjen huovi herättää ja sanoo tulleen viime tuomiomme, kun taivas palaa, kuolleet ruumiit veisaa ja tulten liekit koko ilman täyttää. Ma syöksen ulos, miekka huotrasta ja valmiin' itse perkelettä vastaan. Se totta oli: Herran taivaat lieskas ja puiden latvat pohti, lumi puunti ja tahmas hurme lanttopaikat täytti; mut kinoksista tuhat silmää kiilsi, kuin kissansilmät kiiluu pimeässä ja tuhat laihaa kättä, suonikasta sielt' ojensivat luiset sormipiinsä kuin kotkan kynnet koukkuiset ja käyrät. Mut yli muiden, lumikummun päältä näin laihan miehen, päässä sinilakki, ja silmät kauhun lieskaa syytäväiset — ja suunsa musta veisas Herran virttä ja noista silmistänsä myrkkynuolen hän ampui rintaani, mun voimat petti ja lailla akkain vaivuin tainnuksiin. Mut tainnuksissa virren äänen kuulin, se paisui, paisui Herran pasuunaksi — ja kylmään hikeeni ma heräsin.
(Äänettömyys).
NOITA:
Tuon unen taivaan Herra itse laittoi!
KLAUS FLEMING (äskeisissä mietteissään): Niin merkillistä: siitä herätessä ma tosiaankin virren veisuun kuulin.
NOITA (vilkkaasti):
Se mistä tuli?
KLAUS FLEMING: Hämäläinen moukka vain vankityrmässänsä lukkaroi!