Vapautta rahvahalle! tahtoi hän — ja sehän onkin ajan sotahuuto, min nosti Wittenbergin hurja munkki. Tää myrkky uhkaa koko Eurooppaa, se saartaa Saksaa, ruhjoo Ranskanmaata ja yksin Espanjankin rautavalta jo järkkyy saumoistansa Hollannissa. Sen Kustaa Ruotsiin toi; ma ammoin jo näin myrkynsiemenen ja turman taimen. Näät valtakunnan laivaa rahvasko vois ajan aallokoissa ohjaella? Ei, lempo soi, se koht' ois haaksirikko kuin laiva, jolta puuttuu ruorimies. Sen oon ma itse nähnyt. Moukkain valtaan ei valtakuntaa koskaan usko mies. Ken niskuroi ja kun ei neuvot auta, niin niskat poikki, se on selvä sääntö. Se oikein ollut on, sen täytyy oikein olla, ja siis on mulla oikeus. Muut jos empii, niin toimistaan ei emmi marski Fleming!
(Esirippu alas).
TOINEN KÄYTÖS.
Toinen kuvaelma.
Jylhä metsäinen seutu Korpolaisvuoren alla, joka kohoaa etäämpänä mustalta ammottavine louhi-onteloineen. Maa on hienon lumen peitossa, yö muuten pimeä, paitse että kuu silloin tällöin vilahtelee pilvien lomista. Hiljaisuutta häiritsee vinkuva tuuli. Taampana kahden vuoren onkalon keskellä pieni, matala mökki, jonne oikealta tuleva ja etualalle päin mutkautuva polku johtaa. Näyttämö on hetkisen vallan tyhjä. Sitten tulee vasemmalta:
YRJÖ KONTSAS (kontti seljässä, puukko vyöllä ja sukset olalla): Niin oudot mulle on nää Suomen maat ja vanhan Turunlinnan jylhät seudut; en löydä tuonoista ma latuani tai lie sen tuiskuttanut umpeen pyry. (Panee sukset oikealle, puuta vasten). Kas tuohon lasken lylyt, sivakkani, kun jalat raukaisee jo taivallus ja näköäkin haittaa hiuka, nälkä. — Ei sanast' yksin elä ihminen, vaan syödä täytyy itse piispankin. Mut onpas eväät mulla! Ulvilasta sain toki rieskaleipää tullessani. (Ottaa kontin seljästään ja istahtaa kivelle). Kas täss' on ruo'at niinkuin ruhtinaalla ja nyt jos oltta vain ois särpimeksi, niin jaksais lylyään taas lykkäellä. (Syö, katselee ympärilleen). Mut mikä on tää paholaisen paikka, jonk' olen kiertänyt jo kahteen kertaan kuin jänis koirain eessä kykkiväinen? Tää liekin noidan notko, velhon vuori, kun tuolla ylhäälläkin vinkuu tuuli kuin luutavarsillansa noidat kiitäis! — Ma olen kristitty ja aamuin, illoin myös Herran huomaan itseni mä heitän; mut taikaa vastaan auttaneeko Kiesus? — Kai sentään vastataika varmin oisi? (Nousee ylös, katselee ympärilleen ja huomaa mökin). Mut, Kiesus auta, tuoss' on ihmismaja! Jos lienee asuttu, niin kysyn tietä ja kukaties sais siellä yötä olla; on matkanteko hauskemp' päivän aikaan.
(Jättää konttinsa kivelle, menee mökille päin, tarttuu oven ripaan ja kurkistaa pimeään pirttiin, mutta lyö heti oven kiinni ja tulee juosten etualalle).
Hyi, kelvottoman velhon pahnapaikkaa — sen siksi haistoinkin jo loitommalta, kun polku jalkopohjaa kihelmöitsi. Pääkallo ikkunassa — selvä merkki! ja oven kahva kyisen käärmeen raato — (sylkäisee) ptui rietas, saastojasi! Karsinasta näin silmät kiiluvaiset niinkuin ahman ja lerppakieli tippui ihmisverta! En tässä kauvan viipyä mä tahdo — pois lähden, vieköön vaikka Hornaan tie. (Ottaa konttinsa, jota sovittelee selkäänsä). Niin, tyhjään raukes matka marskin luo — sen muut jo ennusti ja itse uskoin, mut Ilkan kumppaliksi sentään läksin. Hm, Jaakko rukka linnan vankilassa ja raipoitettu mies, hän, Jaakko Ilkka! voi surkeutta synnin maailman! Mut tapas, lempo soikoon, miehen marski — sai nokinenä kerran sanat kuulla! Vai muka kunnon mies on meidän vouti, kun Viron sutten joutais syötäväksi! Mut uskoamme muuttaa ei hän tahdo, niin sanoi marski. (Risujen rasahdusta kuuluu). Mutta! metsä elää — nyt lähden lipettiin, kai saapuu velho!
(Rientää suksilleen ja aikoo poistua, kun näyttämölle oikealta läähättäen kahmaisee):
JAAKKO ILKKA (avopäin ja päällä ainoastaan punainen pusero ja siniset alushousut): Hoi, mies! Ken lienetkään, nuo sukses mulle saat antaa nyt tai maksas höyryää!