(Hyökkää Kontsaan niskaan).
YRJÖ KONTSAS (hämmästyneenä suksensa hellittäen): Häh? Siunaa Luoja, yönkö kummitukset tääll' liikkuu velhon luona vaiko oikein mun kuuli korvat: ootkos Ilkan Jaakko?
JAAKKO ILKKA (hämmästyen): Sa nimen oudon lausuit. Ken liet itse? (Katsoo tarkemmin). Niin totta koin ma elän, Kontsas veikko! Siis olet vapaa sa ja (Hypistelee Kontsaan vaatteita). vaate päällä, — mun leu'at vilusta jo lokattaa ja liian ohkainen on marraskuulla tää pukimeni.
YRJÖ KONTSAS (ottaa kontin selästään ja riisuu turkkinsa):
Kas tässä turkin saat!
(Katselee kuun valossa tarkemmin kumppaliansa).
Mut lempo vie,
on housut sulta unhottuneet, veikko!
JAAKKO ILKKA (naurahtaen): Ja lakki myös; näät marski Suitian hän meidän puolen päähineihin mieltyi.
YRJÖ KONTSAS: Voi sua veitikkaa! Vai avopäin sa heitit hyvästis; mut leikki sikseen: sa kuinka atimosta pääsit, kerro!
JAAKKO ILKKA: En tiedä liekö aikaa kertomuksiin, voi marskin huovit kintuilla jo olla. (Vilkasten ympärilleen). Kun sinut heitin, huovein valtaan jäin ja kuljin niinkuin kuoloon tie ois käynyt, näät ruoskittaahan tahtoi mua marski ja sitten kuoppatornin hautaan heittää, mist' ei lie monta vielä palannut.
YRJÖ KONTSAS:
Niin käski hän, sen kuulin; mutta kuinka —
JAAKKO ILKKA: Ma täällä oon? Niin, siinä onkin pulma, jok' ei oo selvä mulle itsellenkään. Mun huovit linnan vallin luokse vei — näät siin' on heillä vanha piinapaikka — ja mua suimittiin kuin kulkukoiraa!
YRJÖ KONTSAS:
Voi ettet lyönyt heitä suuta vasten!