Ja koska kerran on tullut puhe hänen ulkonäöstänsä tähän aikaan, voinen kai tässä yhteydessä mainita, minkälaiseksi Ch. Monselet kuvaa hänet: "Mérimée on pitkä ja solakka mies, jonka kasvoilla on kylmä ja ivallinen ilme. Silloin tällöin käyttää hän monoklia (un lorgnon). Kaikki olisikin hyvin ja Mérimée voisi kehua olevansa oikein todellisen diplomaatin näköinen, ellei hänellä olisi silmäänpistävän pitkä ja paksu nenä, komprometteeraava kuin Diderot'n jalokivet. Se on juuri sellaisen miehen nenä, joka on kirjoittanut 'La double Méprise' ja 'Les âmes du Purgatoire'. Ennen muinoin ei löytynytkään kuin yksi muu nenä, joka Mériméen nenän kanssa kykeni kilpailemaan, ja sen omistaja oli hänen ystävänsä Stendhal, jonka kanssa hänellä sitä paitse on paljo muuta yhteistä henkisessä ja kirjallisessa suhteessa". (Ch. Monselet, Le lorgnette littéraire, Paris 1857, siv. 158).

[149] Samaan suuntaan kirjoitti hän jo v. 1849 Grotiuksen historiaa arvostellessaan. "J'ai eu le bonheur, il y a quelques années, de passer trois jours aux Thermopules, et j'ai grimpé, non sans émotion, tout prosaïque que je sois, le petit tertre où périrent les derniers des trois cents". (Mélanges hist. et litt., 4:s painos, siv. 166.)

[150] Portraits historiques et littéraires, 2:nen painos, siv, 284-285 tahi Moniteur Universel 1 p. tammik. 1860. — Yhtä ylistävästi kuin tässä ei Mérimée kuitenkaan ole aina Herodotosta arvostellut. Vallan toisin piteli hän nimittäin häntä kirjoituksissaan Grotiuksen historian johdosta. Puhuttuaan Cornelius Nepoksen "romaaneista" selittää hän täydellisesti kannattavansa Grotiusta siinä, että Herodotos on Kreikan taisteluja kuvatessaan laskenut hirveästi omiaan. "Jättäkäämme Herodotolle hänen 9 runotartansa elkäämmekä hämmästykö, jos Grotius meiltä riistääkin muutamia nuoruutemme illusiooneista", sanoo hän. Ja sitten hän kritiseeraa Herodoton kertomusta Leonidaan kuolemasta ja tulee seikkaperäisiä todistuskappaleita pohtimalla siihen päätökseen, että se on kyllä ylevää, mutta — valhetta. Leonidas muka hyvin tunsi Termopyleen jo ennakolta ja kun kreikkalaisilla oli suojanaan vasemmalla läpäisemättömät louhikot, oikealla n.k. pelaskilainen kivimuuri sekä sitä paitse parhaimmat aseet ja tiedot sotatieteessä, niin oli se muka päinvastoin kummallista, että persialaiset ensinkään jaksoivat tämän solan valloittaa. Ja Leonidas teki väärin asettuessaan itse puolustamaan niin helposti puolustettavaa asemaa ja antaessaan vetelykselle tehtäväksi pitää huoli toisesta paljo vaarallisemmasta solasta. Tosin kuoli hän sankarina, mutta muuta ei hän voinut, sillä Termopyleen menetettyä ei hän kotiinsa olisi iljennyt palata. (Mélanges hist. et litt., 4:s pain. siv. 167).

[151] Katso Mélanges hist. et litt., s. 160. — Ja sitä paitse oli heillä tuo ihana Homeeros, jota Mérimée oli aina ihaillut ja jota hän vasta Kreikassa käytyään sanoo oppineensa oikein ymmärtämään. "Le peu que j'ai vu de la Grèce m'a mieux fais comprendre Homère… Tout est remarquable dans Homère. Les épithètes, si étranges traduites en français, sont d'une justesse admirable. Je me souviens qu'il appelle la mer pourpre; et jamais je n'avais compris ce mot. L'année dernière" (tämä on kirjoitettu 'tuntemattomalla' 20 p. heinäk. 1842), "j'étais dans un petit caïque sur le golfe de Lépante, allant à Delphes. Le soleil se couchait, Aussitôt qu'il eut disparu, la mer prit pour dix minutes une teinte violet foncé magnifique. Il faut pour cela l'air, la mer et le soleil de Grèce".

[152] Lettres à une Inconnue, T I, siv. 48.

[153] Lettres à une Inconnue, n:ris XVI et XVII. —- Tämä viimeinen lause ei ollut mikään mietitty tapa moittia ystävätärtä ominaisuudesta, joka lienee yhteistä kaikille englantilaisille naisille. Mériméetä pidettiin todellakin kovasti jumalattomana ja epäsiveellisenä henkilönä, jonka vuoksi jotkut akateemikot jo olivat rientäneet ilmoittamaan, etteivät he tuollaiselle Jumalan kieltäjälle ja epäsiveyden apostolille koskaan tule antamaan ääntänsä. Mérimée, joka varsinkin nuorempana mielellään tahtoi käydä kevytmielisestä elostelijasta, vaikka hän sitä tuskin koskaan oli, kärsi tästä ajattelemattomuudestaan myöhempinä aikoina tuntuvasti. Hän kertoo itse kuinka hän elokuussa v. 1842 tuli matkustaneeksi kahden kesken erään nuoren naisen kanssa postivaunuissa ja kuinka tämä, nähtyään kapsäkin kyljessä hänen nimensä, oikein pelkäsi häntä, "epäsiveellisten" novellein kirjoittajaa. Tämä suututti Mériméetä niin, että hän omien sanojensa mukaan oli pahalla tuulella kaksi kokonaista päivää. "Ce qu'il y a de singulier dans ma vie", sanoo hän tämän johdosta, "c'est qu'étant devenu un très-grand vaurien, j'ai vécu deux ans sur mon ancienne réputation, et qu'après être redevenu très-moral, je passe encore pour vaurien. En vérité, je ne crois pas l'avoir été plus de trois ans, et je l'étais, non de coeur, mais uniquement par tristesse et un peu peut-être par curiosité. Cela me nuira beaucoup, je crois, pour l'Académie; et puis aussi on me reproche de ne pas être dévot et de ne pas aller au sermon. Je me férais bien hypocrite, mais je ne sais pas m'ennyer et je n'aurais jamais la patience". (Lettre XX). Siihen oli Mérimée nimittäin liian hermostunut samoin kuin hän myöskin oli liian suorapuheinen ja itsenäinen teeskennelläkseen.

[154] "The autorship of the which (La double méprise) was objected to Mérimée when he was elected of the Academy —" (George Saintsbury, Encyclop. britannica, s. 38).

[155] Juhlallinen vastaanotto tapahtui 25 p. marrask.

[156] Yhtä surkea on sekin kirje, jonka hän samoihin aikoihin kirjoittaa kreivitär Merlin'ille alkaen sanoilla: "Quel horrible métier que celui de candidat à l'Académie française! etc". (Kirje on Monselet'n perillisten hallussa).

[157] "Je suis harrassé des courses que j'ai faites, car il faut maintenant remercier, et remercier amis et ennemis, pour montrer qu'on a de la grandeur d'âme. J'ai le bonheur d'avoir été blackboulé par des gens que je déteste, car c'est un bonheur que de n'avoir pas le fardeau de la reconnaissance à l'égard des personnes qu'on estime peu". (Lettres à une Inconnue, T. I. 12:s painos, siv. 219).