Vapauden aate eikö voimaa suo
Ja liehdo tulta tunne totuuden,
Pyhintä omaisuuttas kahlittaa
Kun kylmin tuntein annat ihmisten?
KANSAN LAPSI.
Olen syntynyt sydänmaassa ja korvessa kasvanut,
Olen kasvanut kansaan kiinni, sen tuntehet tuntenut,
Olen nähnynnä kurjan joukon vilutuiskussa värjöttävän.
Olen nähnynnä kalpeat kasvot ja nälkähän näännyttävän.
Oli paikkaset ryysyt heillä, kädet karheat, sierauneet,
Ja maidonlaisina kasvoin ei hipiöt kuultaneet —
Ei ollut ne ruusut hienot, kuin peittivät poskipään,
Vaan ahavan, sauhun syömät oli kasvot kansan tään.
Sydänmailla on elämä kurja ja kurja on kansa myös,
Se nääntyvi näljissänsä ja horjuvi hengen yöss',
Sydänmailla on halla käynyt ja tuhonnut toivot pois,
Sydänmailla nyt pettua syödään ja leipeä tarvis ois!
Niin, pettua syö tää kansa, hikipäisenä raataa vaan,
Tuho suurempi sentään uhkaa: verot kuinka ne maksetaan?
Ei rahoja näy, ei kuulu, pian saapuu jo kruununmies,
Myö konnut ja irtaimiston, maat mannutkin kenties.
Ja niin on mennyttä kaikki, mitä tehnyt ja toivonut on,
On mennyttä vuosien vaivat, kotikulta kun mennyt on,
Pois maailmaan akanoina lapsjoukkokin viskautuu,
Joku huutaa rahasta yhden tai ruodillen joku muu.
Sydänmailla on elämä kurja ja raskas taakkakin,
Mut raskaampi elämä mieron ja kulkijan sauvakin,
Koti on koti sentään aina, jos köyhäkin kuinka lie,
Ja armas on synnyinpaikka ja pystyä orvon tie.
Jos taikuri tenhova oisin, joka kummia tehdä vois,
Pian niemet ja lahdenpohjat ne peltona, puistona ois,
Vaan tuota en taitoa saanut, vähävoimainen olen myös,
Sen ymmärrän minä sentään: sun onnesi, kansa, on — työs!