Posket hohti, silmät säihkyi,
Hellemmiksi hellyttiin,
Miss'ei ennen tutut oltu,
Ystäviksi yllyttiin.
Eivät viel' he ystävänsä
Halvausta huomanneet,
Yksi vain on sen jo tehnyt,
Silmissään on kyyneleet.
Petrus Valdo on tää miesi,
Porvareita mahtavin,
Kappaleiksi kannun lyöpi,
Katsoo kuollon uhrihin.
Ja kun toiset ympärillä
Sammalkielin songertaa,
Petrus Valdo äänetönnä
Kuollutta hän osoittaa.
»Uupunut on ystävämme
Viini hältä voimat vei?»
Lausuu muudan kuollehesta.
Petrus Valdo vastaa: ei!
»Ei, tään ystävämme luoja
Tempas äsken sanoistaan,
Kainaloilta kuuluivatkin
Tuonoin tuumat huulillaan.
— Kurja nyt on valtakunta:
Vaino kohtaa syyttömää,
Paavi vainoo, juur' kun koitat
Viettää uskon elämää.
Sen nyt kuulin, ja kuin kannun
Murskaksi mä tässä lyön,
Niin mä vannon, maat ja mannut,
Kaikki, kaikki pois mä myön.
Jaan ne kaikki maailmalle,
Köyhät leipää tarvitsee,
Kansa uskonvapautta,
Hengen valoo himoitsee».
Lausui, poistui, tieltä kaikki
Kahden puolen hajautti,
Sanat Petrus Valdolaisen
Päihtyneetkin havautti.