"Ja sano myöskin tätä heidän aina
Halunnehen tää ehkä tyydyttää!"
Näin katkerasti virkkoi urho vainaa
Ja sydän viime kerran sylkähtää.
Se oli silloin!
Muistat kai sä, neito, vainen
Ajan, jolloin lemmittiin,
Jolloin suukko polttavainen
Saattoi tunteet hurmoksiin?
Se oli silloin!
Muistat vielä, kuinka illoin
Lehtotietä kuljettiin,
Kuinka maa ja taivas silloin
Syleilyhyn suljettiin?
Se oli silloin!
Muistat kai, kun kulkeissamme
Illan kuu loi kultiaan,
Muistat, kuinka huuliltamme
Valat virtas tulvillaan?
Se oli silloin!
Kun mä lausuin: kau'as lähden.
Vaan sä muistat mua kai?
Silloin vannoit luojan nähden:
"Sua lemmin kuollessai!"
Se oli silloin!
— Vieri viikot, vuodet luisti,
Kotomaalle matkustin.
"Vieläköhän armas muisti
Sulhoansa?" aattelin.
Se oli silloin!
Saavuin koito kullan luoksi,
Riensin vastaan riemussain:
Mutta immyt, minkä vuoksi
Kalpenet sä, armahain?
Se oli silloin
Toisen sormus sormessansa
Välkkyi kurjan neitosen,
Toisen suukko huuliltansa
Poltti poies entisen.
Se oli silloin!
Oi, niin silloin sydän murtui,
Toivo sammui rinnastain,
Silloin sielun rauha sortui,
Iki-haavan sinne sain!
Se oli silloin!