Se oli silloin, kun mä vannoin,
Ett'en lemmi koskonkaan,
Koska hänkin, jolle annoin
Ensi lemmen, petti vaan!
Se oli silloin!
Kohtalon paino.
Ulkona touhuna myrsky jo käy,
Taivahan tähteä yhtään ei näy,
Kattavi yö eloton koko maan.
Yökkö se lentävi matkoillaan.
Synkkä on syksyen tähdetön yö,
Synkempi sy'än, joka toivotta lyö:
Yöllähän huomenta toivoa voi,
Rinnassa mun ei valkene koi.
Kurja se ihminen, jok' osakseen
Kohtalon painavan sai ijäkseen
Tuntehen kalvavan, jäytävän myös,
— Murtua silloin on ainoa työs!
Laulajan haudalla.
Joutsenlaulunsa jo lauloi runo-niekka vaieten.
Kylmän kirstun lauta-laidat sulkee maisen jäännöksen.
Sinisilmän kirkas tuike sammunut on kerrassaan,
Valjennehet posken ruusut, kalman henki kasvoillaan.
Huulet ennen hunajaiset, jotka laulelmoita soi,
Nyt on Tuoni turmellunnna; niin se julma olla voi!
Laannut on jo laulu hellä, sydämmensä sykkinyt
Ammon viime sykähdyksen, ammon lämpö jättänyt,
Muistonseppel solmieltu kulmiansa kaunistaa,
Kanteloinen vierellänsä urho tuossa uinahtaa.
Pois on kaiku kanteloisen, rautakielet ruostuneet,
Kyynelistä kaipauksen lienevät ne kostuneet!
Siin' hän lepää rauhassansa, lepää sielun vaivastaan.
Kukat tuoksuu kumpuella, linnut laulaa laulujaan,
Kun hän haudan halla-helmaan kaiho-mielin lasketaan.
Liekö raikas kannel jäänyt ainiaaksi ruostumaan?