Aika rientää: Kuuhut kulkee, vuodet viljoin matkustaa.
Runo-niekan hautakummun hongat, koivut varjostaa.
Ja kun illoin, kevät-illoin tuuli noita heiluttaa,
Ja kun kummun hongistossa käkö kukkuu, leihuttaa,
Onpa silloin kuni nurmen kukat selvään tuoksuais,
Kuni kaunis kanervikko vihreämmän verhon sais,
Silloin uinuu runo-niekka unelmoiden haudassaan:
Maailmasta laulun ääni kuolla ei voi milloinkaan!
Neidon mielet.
I.
Uljas on Suomelan kankahan koivu,
Kaunis ja uljas on harjulla mänty,
Uljaampi näitä on korvessa kuusi.
Kaikista uljain, kaunihin myöskin
Ompi mun mielessä lemmitty sulho.
II.
Lyhyt on Suomessa talvinen päivä,
Lyhempi Pohjolan kesäinen yöhyt,
Lyhythän myöskin on nuoruuden aika.
Lyhinpä sentään on immestä ilta,
Jonka hän sulhonsa sylissä viettää.
III.
Pitkä on syksyen tähdetön ilta,
Pitkä on talvisen päivyen puhde,
Pitempi Pohjolan kesäinen päivä.
Kaikista näistäpä pisin on sentään
Sulhoa vuottavan impyen aika.
Matkalla Amerikkaan.