Ei kuule Duncker, sillä taiston pauhu
Se käskyt päällikönkin kuolettaa;
Hän ryntää, riehuu niinkuin hirmun kauhu,
Ja miestä kymmenkuntaa innostaa.
Mut sattuu vihdoin sankariinkin luoti,
Ja lämmin hurme-tulva pulpahtaa.
Ja miesten toiveet silloin kuiviin vuoti,
Kun Duncker itse maahan horjahtaa.
— — — — —
Pois haihtui hieno huuru viime öinen,
Taas eloon uuteen luonto havautuu.
Ranteelta tuolta keskee pilvi-vöiden
Uus' aamu kirkas meille avautuu.
Levätkööt urhot tappotanterella!
Sä käyös Hörneforssin kartanoon:
Lepääpi Duncker siellä vuotehella,
Nyt kalman kalvakkaana urho on.
On poissa ammon säihky silmän tuiman
On poissa katsantonsa sankarin;
Hän uinuu tuossa jälkeen leikin huiman,
Tää leikki ollut onkin ankarin.
Tuo tumma katse etsii nuorukaista,
Mi hänen vieressään on polvillaan;
Hän katsoo kyynelvirtaa kirkkahaista,
Mi nuorukaisella on poskillaan.
Vaan mikäs silmihin nyt kuolevaisen
Tuon oudon saattoi äkkivälkkehen?
Hän siirtää päänsä luokse nuorukaisen
Hänelle hiljaa, vitkaan kuiskaten:
"Oi, Argillander! veikko, tover' kallis,
Mun kuullos viime pyyntö kuollessain!
Sun Suomehen jos luoja päästä sallis,
Sä multa tervehtiös vaimoain!"
Hän puhui, päätti, kaatui vuotehelle
Ja umpisilmin hetken uinahtaa;
Vaan vaikka näyttää hän jo kuollehelle,
Hän tuosta toipuu, hiljaa kuiskahtaa: