"Lyydia puhuu, mitä minä ajattelen. Velvollisuus yhteiskuntaa ja lähimmäisiämme kohtaan … se on ollut ojennusnuorani … ja toivonpa sen olevan sitä vast'edeskin."
Ja konsuli ja valtuuston puheenjohtaja naputteli kepillänsä kainosti ja häveliäästi kenkäänsä kärkiä.
"Niin juuri, Lennart. Ette usko, täti, kuinka innokkaasti hän työskentelee päivät pääksytysten terveyttänsä vähääkään ajattelematta. Niin, hän on todellakin uhrannut koko elämänsä yhteiskunnalle, Lennart parkani!"
"No, no … teen vain velvollisuuteni … ainoastaan velvollisuuteni."..
"Mutta mikäs syntymäpäivä-lahja tädillä on tuossa vieressänsä?" kysäsi konsulitar Svanström huomaten pikku Liisun vaatimattomat kukkaiset.
"Kas, olenpa vallan unohtanut pienet lemmikkini ja vuokkoni! Eivätkös ne sentään ole sievät? … ja niin somasti järjestetyt sitten?… Arvatkaas, keneltä minä nämä olen saanut?"
"Enpä todellakaan voi arvata, joll'ei Leena liene niitä noukkinut", sanoi konsulitar mutistaen rusohuulensa viehättävään ylimykselliseen ylenkatseeseen.
"Leenako? Ei Leenalla ole sitä ymmärrystä. Nämä sain minä siltä pieneltä orpotytöltä, jolle olen hankkinut työtä ja elatusta täällä meillä. Hän onkin hertas lapsi ja niin kekseliäs sitä paitse!"
"Kuinka niin?"
"Niin, katsokaas … tänä aamuna varhain … kun minä istuin akkunan ääressä … vilpasta ilmaa hengittäen, kuului äkkiä kirkas, lapsellinen laulunsävel … ja akkunan alla seisoi pikku Liisu … orpo parka … kukkaiskimppunen kädessä. Tuskinpa muut hänen ikäisensä olisivat sellaista keksineet?"