"Kiitos, veliseni", lausui kirkkoherra ja rovasti taputtaen konsulia olalle; hän katsoi näet velvollisuudeksensa kiittää tuota rakkauden julistajaa. "Ajattelinpa jo lausua kiitokseni emännälle minäkin … kirkon puolesta, tarkoitan, sillä onhan hän kirkkoomme lahjoittanut toisen kynttiläruunun."
"Lemppari, mikä puhuja sinä olet, veli", tuumaili tuomari … ja lisäsi vielä, että "kas, tuommoisen pitää meidän valtiopäivämiehemme oleman!"
— "Niinkuin Svanström, tarkoitat… Siinä puhut ihan oikein: hänestä saamme valtiopäivämiehen", ehätti pormestarikin sanomaan, vaikka kyllä joskus hiljaisuudessa oli itse toivonut sinne tulevansa.
Pian olikin se kaikille selvä ja varma asia, että konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström se valitaan tuleville valtiopäiville. Sen asian päälle kilistettiin miehissä lasejakin.
Kello lähestyi jo yhtä, kun tuomari ja rovasti nousivat ylös, kilistivät viimeisen kerran konsulin kanssa, ryyppäsivät pienen lasinsa pohjaan ja etsivät silinterihattunsa kaapin päältä.
Tämä oli merkki yleiseen lähtöön. Pian olivat herrat kaikki lakkinsa löytäneet … ja näin aseestettuina rynnättiin sitten salin naismaailmaan. Täällä olivat sohva-rouvat juuri samaan aikaan nousseet hyllyviltä sijoiltaan ja salissa vallitsi jo täysi sekasorto. Kukin kiirehti kättelemään ja kiittelemään leskirouva Strömforsia. Ja kun herrat vielä yhtyivät samaan rytäkkään, niin alkoi hämminki ollakin ylimmillään.
Jonkun puolen tunnin päästä olivat hyvästelyt ohitse ja sali tyhjänä.
Viimeinen lähtijä oli konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström.
"Voi sentään, hyvä Lennart, kuinka sinä puhuit kauniisti", lausui konsulitar pihalle päästyänsä käsivartensa puolisonsa käsikynkkään tunkiessansa. "Enpä todella olisi uskonut, että sinä noin vain…"
"Niin, enkös puhunut…? Ja tiedätkös, minkä sinä nyt minussa näet?"
"No, minkäs muun kuin oman ukkoseni?"