"Joo, mutta sitä paitse kaupungin ehdokkaan tuleville valtiopäiville", riemuitsi konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström. Ja todellakin näytti siltä kuin ei hän olisi katunut tämän illan menoa.

"Mutta kuinka, kuinka sinä todellakin — —" kuului konsulitar kyselevän edelleen puolisoltansa samalla kun he poistuivat katunurkan taakse.

Toivottavasti hän piankin sai sen tietää.

* * * * *

Sillä aikaa kun piiat kävivät ympäri salia ja kamareita korjaellen pois juomatavarain tähteitä kaatamalla vaillinaiset lasit vuoroin suuhunsa, vuoroin takaisin pulloon vastaisuuden varaksi, poistui leskirouva Strömfors omaan kamariinsa.

Väsynyt hän oli, sillä kymmeneen vuoteen oli hän tuskin kertaakaan näin kauvan valvonut. Mutta tämä päivä olikin hänestä kauneimpia päiviä, mitä hänellä ikänsä toisella puoliskolla oli ollut. Hänen hellä ja tunteellinen sydämmensä ei tarvinnut paljo joutuakseen liikutukseen … ja nytpä sitä oli kerraksi tullutkin! Sekin Lennart puhui niin kauniisti!

Uni ei tullut silmiin, sillä salin kuumuus ja viini olivat vanhuksen veren päähän ajaneet.

Hän avasi akkunan. Vilpas yön henki puhalsi sisään ja heilutti vienosti vanhuksen harmaita suortuvia. Tämä viileys ei kumminkaan ollut terveellinen tuollaisessa hikitilassa olevalle 70:lle vuotiaalle. Mutta sitä ei leskirouva Strömfors huomannut; hän istui siinä nojaten päänsä kättä vastaan ja nuoruuden kuvat ja muistelmat luikuivat hänen muistonsa tyvenellä pinnalla. Surujakin hänellä tosin oli ollut: merelle oli hänen poikansa lähtenyt ja sille tielle jäänyt… Vaan aika oli jo senkin haavan lääkinnyt… Tuo orpo Liisu on sittenkin poikavainajani Väinön näköinen… Ja juorusivathan ne, että hän ennen lähtöänsä… Mutta joutavia, joutavia…

Kauvan istui hän siinä mietteissänsä ja heräsi niistä vasta silloin, kun kylmä väristys kävi läpi hänen ruumiinsa ja ohimosuonet kuuluvasti jyskyttivät.

Säikähtäen sulki hän akkunan ja lepäsi jo ennen pitkää vuoteellansa.