Tällä kertaa ei leskirouva Strömforsin luona valvonut muita kuin orpo Liisu. Hän istui hiljaksensa järjestellen kukkasia vihkoseksi sairaan sängyn edessä olevalla tuolilla. Lapsi rakasti nähtävästi kaikesta sydämestänsä hyväntekijäänsä. Niin paljo kuin suinkin annettiin, valvoi hän sairaan luona muitten kanssa … ja oikeinpa liikuttavaiselta näytti se valppaus, jolla orpo lapsi koki täyttää sairaan pienimpiäkin toivomuksia.
Nyt oli kuume hiukan tauonnut. Sairas oli vaipunut keveään uneen ja senpätähden oli konsulitar tyttärinensä tohtinut poistuakin hetkeksi levähtämään ja kokoamaan uusia voimia, joita he kyllä monen unettoman yön perästä tarvitsivat. Lääkärikin oli vasta käynyt, vaan huomattuansa sairaan nukkuvan oli hän vetäytynyt pois aikoen jälkeen puolen päivän tulla uudestaan.
Liisu oli jo saanut kukkaisvihkonsa valmiiksi, asettanut nuo lemuavat lemmikkien ympäröimät valkolehdokit sairaan lähelle ja istui nyt kirja kädessä, kertomuksia lukien.
Kului tunti, kului kaksi … yhä kuului sairaan vieno hengitys.
Äkkiä aukasi hän silmänsä.
"Kuka täällä on?" kysyi hän heikolla äänellä.
"Liisu vain…" virkahti lapsi tuosta äkillisestä kysymyksestä säpsähtäen. Leskirouva Strömfors ei näet ollut moneen päivään puhunut juuri mitään.
"Liisu? Kuka se on…?" kertoi sairas ja näytti muistoansa vaivaavan.
"Ah niin, nyt muistan sinut…! Oletpas sinä sangen hyvä lapsi,
Liisu… Jumala sinua siunatkoon!"
Sairas sulki silmänsä ja mietti omia hullutuksiansa tuon yhdennäköisyyden johdosta. Kului taas hetki.
"Vettä, vettä", vaikeroitsi hän.