Ja konsulitar nyyhkytti yhä kovemmin odottaen, että Lennartkin siihen yhtyisi.
Mutta konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Lennart Svanström ei ollut turhanpäiväisesti valtiopäivämiesehdokkaaksi asetettu. Hänen ei ollut juuri tapana joutua hellempien tunteittensa valtaan; tämä ominaisuus kuuluu olevankin välttämätön valtiomiehelle, jonka pitää olla karaistu "alhaisenkin rahvaan ruikutuksia vastaan".
"Vai on hän kuollut, täti parka, vai on hän nyt todellakin kuollut!" lausui hän tyyntyneenä ja oli pyyhkäisevinään olematonta vierasta silmästänsä.
"Muutamia minuutteja sitten hän silmänsä ummisti, kertoi Leena…"
"No niin … vanhahan hän jo olikin … yli 70:n vuoden…! Mutta kauniin muiston hän jättää jälkeensä … eikä ainoastaan sukulaistensa ja tuttaviensa piirissä, vaan kaikkien kansalaisten poviin, jotka hänen elämänsä ja toimensa tunsivat! Niin, yhteiskuntamme on hänessä menettänyt työteliään ja avuliaan jäsenen… Rauha hänelle."
Konsulitar tästä yhä vain heltyi ja itki entistä äänekkäämmin. Vierushuoneesta sekausi vielä Betynkin hiljainen nyyhkiminen tähän surun purkaukseen.
Tämä tila alkoi jo käydä hermostuttavan tukalaksi konsulille ja valtuuston puheenjohtajalle: mokomaa musiikkia ei mies viitsi kuunnella!
"Äsh, mitäs tässä itku ja vaikerrus auttaa? Koettakaa nyt pidättää itseänne … molemmat … ja lohduttakaa mieliänne sillä, että rakas tätimme taivaassa löytää paremman lepopaikan", virkkoi hän hermostuneesti ja kuitenkin vähän mielissään, että oli osannut siihen äänilajiin, johon naisille tällaisissa tilaisuuksissa pitää puhua.
Tuo ajatus näyttikin hiukan tyynnyttävän itkijöitä: nyyhkimiset harvenivat vähitellen … ja konsulitar pyyhki kasvojansa hienolla nenäliinallansa … Mutta turhaan koetti hän pidätellä itkun maininkia, joka tuon tuostakin vielä ilmaantui nikotuksen tapaisissa korahduksissa.
"Kas niin! Nythän te kohta taas olette järjissänne. Ei auta muu kuin ryhtyä kaikenlaatuisiin hautajaispuuhiin…"