Kimalteleva kyynel tunkeusi hänen lempeistä silmistään, sitä seurasi pian toinen ja — — —
Mutta silloinpa kuului ulkoa lapsellisen vieno ja heleä laulun ääni. Hiljaa ja värähdellen kuului se ensin, mutta vähitellen se vakaantui ja kaikui sangen kauniilta raikkaassa aamuisessa ilmassa.
Laulun kestäessä kirkastuivat leskirouva Strömforsin kasvot: äskeiset synkät muistot väistyivät ja kasvoille palasi jälleen entinen tyven lempeys. Tosin eivät lapsen kirkkaan-heleät säveleet tainneet mennä aina nuottikaavojen vivahdusten mukaan, mutta kaunis sointu niissä oli, sillä sydän ja sävel ilmaantui niissä suloisessa sopusoinnussa.
Vanhus kurkisti ulos nähdäksensä laulajan. Siellä seisoikin akkunan alla pieni tyttönen, kaunis kukkaisvihko kätösessänsä. Ne eivät olleet mitään ulkomaan kasveja eivätkä puutarhurin johdolla kasvaneita; luonnottaren holhokkeja, raittiita rantaniityn keväisiä esikoisia ne vain olivat … mutta vilpas tuoksu niissä sentään oli. Ja yhtä kauniit ja kirkkaat olivat myöskin ne suuret sinisilmät, jotka nyt niin vilpittöminä akkunaan tirkistelivät.
Vanha leskirouva avasi ikkunan.
"Kiitos, kiitos, lapsikulta", virkkoi hän liikutettuna. "Kuka sinut lähetti tänne laulamaan?"
"Ei kukaan, rouva; muistin vain eilen, että huomenna on talon vanhan rouvan syntymäpäivä … ja silloin päätin herätä varhain aamulla, poimia kukkakimppusen ja laulaa rouvalle tämän laulun, jonka me kansakoulussa opimme ja jonka minä olen rouvalle jo ennenkin laulanut" … toimitti tyttönen tolkussansa. "Kas tässä, rouva, ettekö tahdo näitä sieviä kukkasia? Ne tuoksuvat niin hyvälle … ja aamukastekin on niissä vielä jäljellä."
Lapsi ojensi kukat vanhukselle.
"Tuhannen kiitosta lahjastasi, pikku Liisu, mutta pitäähän sinun saada jotakin vastalahjaksi. Odotahan!"
Leskirouva Strömfors katosi hetkeksi akkunasta, mutta ilmaantui pian taas ja heitti kirkkaan markanrahan nurmikolle.