"Saattepa nähdä, hyvät herrat, että konsuli Svanström saa pyyhkäistä partaansa koko perinnön suhteen", uskalsi muudan pahan ilman lintu ennustella.
"Sst! Ssss! puhukaa hiljempaa!" varoitteli kauppias Tång; "luulen kyllä jonkun osan langenneen konsulillekin, sillä eliväthän sukulaiset mitä parhaimmassa sovussa."
"Niin kyllä … varsinkin vainaja ja konsulinna… Mutta mitä konsuliin tulee, niin…" ja puhuja alensi äänensä tuskin kuuluvaksi, "on minun luuloni se, että muorin rahat olivat hänelle paljo rakkaammat kuin muori itse!"
"Elkää hitossa, herra Vesterberg; isäntäväestänsä ei saa niin pahaa ajatella", puuttui eräs vanhempi mies puheeseen.
"Soisinpa kaikesta sydämmestäni sen valhetta olevan, mutta pahoin pelkään olevani oikeassa", mutisi taipumaton pessimisti.
"Herrat ovat hyvät ja valmistautuvat lähtemään … ruumissaatto lähtee tuossa paikassa", kuului samassa konsulin ja valtuusmiesten puheenjohtajan ääni ovelta.
Kukin hypähti ylös, etsi lakkinsa ja keppinsä, kenellä keppi oli. Pian oli kartano täynnä suruvaatteihin pukeutuneita herroja ja naisia. Jotkut vanhemmat, jotka eivät jaksaneet kävellä hautausmaalle — se ei niin varsin lähellä ollutkaan — nousivat vaunuihinsa ja kärryihinsä; toiset järjestäytyivät siivosti näiden taakse. Ruumissaatto alkoi verkalleen liikkua eteenpäin, ensin katuja pitkin ja sitten ulohtaammalla olevaa hautausmaata kohti.
Monenmoista on tuo joukko. Edellä käyvät konsuli, jäykkänä maahan katsoen, ja konsulitar pyyhkien viimeiset kyyneleensä hienoon, lemuavaan nenäliinaansa sekä Betty neiti, joka niinikään turhaan koki pidätellä kyyneleitänsä… Vanhempiensa välissä astelivat "pikku konsulit", joita suru ei näyttänyt ollenkaan haittaavan uusissa pukimissansa.
Sitten tulevat kaupungin valtuusmiehet perheinensä jäykkinä ja totisina … niellen tukehduttavaa pölyä valtiollisten tuumainsa jälkiruoaksi. Heidän jäljessänsä ajavat vaunut ja kärryt, joita muu saattojoukko seuraa. Saaton lopun muodostavat talon palvelijat, hekin murhepuvussa ja peräti surevaisten näköisinä.
Palvelustyttöjen vieressä astuu pikku Liisukin, joka siistissä puvussaan koettaa pysyä toisten jäljessä. Muuten kaipaa hän vainajaa oikein vilpittömästi ja ilman minkäänlaisia itsekkäitä mietteitä. Nyt tunsi hän todellakin olevansa yksin tässä maailmassa. Liisu paran sinisilmätkin olivat turvonneet kyyneleistä, joita lapsiraukka alituisesti koetti pyyhkiä pois tarpoessansa tuossa toisten jäljessä.