Vyöliinansa alla piilotti hän pienoista kukkaisvihkoa. Hän tiesi, että vainaja aikoinaan kukkia rakasti ja kun muut kiiruhtivat puutarhurin luo, juoksi Liisu lähimmälle nurmelle ja palasi kimppunen kätösessänsä. Mutta piiat olivat kieltäneet häntä kantamasta sitä näkyisällä, sillä "eihän kukkasia vie muut kuin herrasväki", sanoivat he. Silläpä Liisu ne piiloittikin vyöliinansa alle. Mutta varmasti oli hän päättänyt laskea ne hautaan silloin kuin muutkin.
Tultiin hautausmaan portille. Kantajat asettausivat riviinsä ja kohta siirtyi arkku kolmen hiihnan nojassa vasta kaivettua hautaa kohti.
Joukko ympäröi haudan. Lähimmäisinä seisoivat ensiksi tulleet, taampana jäljemmin tulleet ja tuo lukuisa joukko ihmisiä, jotka mikä mistäkin syystä olivat kertyneet saattamaan yleisesti rakastettua leskirouva Strömforsia hänen viimeiseen lepokammioonsa.
Lukkari selaili jo virsikirjaansa. Kauhean totinen hän oli ja kolea oli hänen äänensä, kun hän juhlallisesti aloitti hautausvirren. Lukkarin ääni oli viime aikoina alkanut käydä rappiolle.
Ihmiset odottelevat virren loppua. Vieraat ajattelivat päivällistä, joka tavan mukaan vartosi heitä peijaistalossa. Konsuli ja valtuusmiesten puheenjohtaja taas olisi mielellään heittänyt lukkarit ja papit tuota tuonnemmaksi, että olisi pikemmin ehtinyt testamenttilippaalle, jota hän nytkin tänne tullessaan oli mietiskellyt.
Vihdoinkin loppui virsi ja ihmiset pistivät kiireimmiten hatun päähänsä, sillä paahtava aurinko poltti päälakea. Lähipitäjiin arvoisa rovasti astui mahtavana haudan äärelle. Hänellä oli puhe … huolella valmistettu puhe … varsin valmiina.
Pyyhkäistyänsä hien pölyiseltä otsaltansa alkoi hän vertauksella ihmisen ja Jumalan suhteesta toisiinsa: ihminen oli kuin perämies, Jumala tuuli, joka ohjaa meitä taivaan saleihin samalla lailla kuin purjetuuli vie köykäisen venheen perämiehineen tyveneen satamaan, kunhan vaan tuuleen luottaa.
Tämä vertaus oli arvoisasta rovastista varsin sattuva ja kaunis, jonka vuoksi hän kotonansa oli sitä kauvan mietiskellyt ja monta kertaa itseksensä kerrannut. Hän puhui mielestänsä tällä kertaa hyvin ja katseli puhuessaan aina ympärilleen nähdäksensä, minkä vaikutuksen hän oli aikaan saanut… Värillisellä nenäliinallansa hikeä pyyhkien puuskutti hän sitten edelleen omastatunnosta ja huudahti lopuksi; kuinka ihanaa mahtaa olla, kun voi maailmasta erota tämän vanhuksen lailla; satoja saattajia haudalla eikä ainoatakaan vihamiestä. Pelkästä rakkaudesta he täällä ovat, rakkaus vainajaan oli saanut heidät näyttämään hänelle viimeistä rakkauden osoitusta! Sukulaisillekin oli hänellä muutamia lohduttavia sanoja; tosin meni heiltä hyvä ystävä pois jättäen syvän murheen heidän poviinsa, mutta Luojan avulla luuli hän kuitenkin surun lientyvän. Puheensa loppuun sovitti hän nuo järkähtämättömät totuuden sanat: maasta olet sinä tullut j.n.e. ja lausui toivomuksenansa että nämäkin hautajaiset muistuttaisivat meitä ajattelemaan loppuamme, joka jo huomenna meitä kohdata voi … jos sallimus niin tahtoo.
"Vihdoinkin!" ajatteli konsuli ja valtuuston puheenjohtaja huo'ahtaen kevennyksestä. Ne, joilla oli kukkaisvihkoja tunkeusivat esiin ja heittivät ne hautaan että arkku komahti. Pikku Liisu, joka oli sortunut etäämmälle, koki tunkeutua hänkin haudalle heittääksensä vihkonsa, mutta eräs rouva otti häntä kädestä äsähtäen: "mitä sinä siellä teet, tyttö, anna sinä ihmisten olla rauhassa".
Ja käteen se hänelle jäi. Kyyneleet kiilsivät Liisu poloisen silmissä, mutta liikahtaa ei hän tohtinut. Ihmiset tunkeusivat katselemaan ja kurkoittivat päätänsä nähdäksensä, miltä nuo kukkaiset arkun päällä näyttivät. Hauta luotiin miehissä umpeen ja konsuli Svanström laski vetistellen seppeleensä kummulle, jolle vielä ilmestyi pari vaatimatonta kiehkuraa kaikessa hiljaisuudessa.