Kirkkoherra tuli uteliaaksi hänkin ja tempasi paperin konsulin vapisevista käsistä.
"Antakaas minunkin lukea se!" sanoi hän ja luki sen ääneen alusta loppuun.
Vaikka vakaasti olin päättänyt jättää koko laillisen omaisuuteni rakkaalle sisareni pojalle, konsuli Lennart Svanströmille, olen kuitenkin myöhemmin luopunut tästä päätöksestäni, etupäässä niiden jalojen sanain johdosta, jotka hän, konsuli Svanström, itse viimeisenä syntymäpäivänäni lausui: sukulaisrakkaus on kyllä asetettava korkealle, mutta yli kaiken rakkaus kansalaisiin ja yhteiskuntaan.
Olen siis päättänyt määrätä omaisuuteni seuraavasti jaettavaksi:
3/4 pankissa olevista rahoistani käytettäköön orpolasten ja köyhien turvapaikan rakentamiseksi tässä kaupungissa.
1/4 lankeaa turvattomalle orpotytölle, Liisu Leivolalle, väsymättömälle hoitajattarelleni viimeksi kuluneiden viikkojen ajalla, ja pyydän minä tässä kuolinvuoteellani konsuli Svanströmiä hoitamaan tätä rahasummaa ja sillä sen tulevaa omistajaa kasvattamaan siksi, kunnes hän laillisen ijän täyttää.
Tämä Strömforsin kartano siihen kuuluvine maatiloillensa ja
kaikkine irtaimistoinensa jääköön sisareni pojalle, konsuli
Lennart Svanströmille.
Lopuksi lausuu toivomuksenani, ett'ei testamenttia avattaisi, ennenkuin olen haudassa. Jumala olkoon minulle armollinen ja päästäköön minut ijankaikkiseen elämään.
Tällainen oli leskirouva Strömforsin testamentti. Kirjoituksen alle oli töherretty muutamia kirjaimia, joiden tuli olla vainajan nimimerkkinä; sitä paitse vahvisti tätä hänen sinettinsä ja maisteri Vilposen sekä kauppias Öhqvistin todistus, että testamentti oli tehty täydellä järjellä.
"Toden teolla asui hänessä kristityn rakkaus", huokasi kirkkoherra paperin luettuansa.