Ja niinpä se oli sitten yhä lujemmaksi lujonut tuo hänen sisäinen vakaumuksensa elonmäärästä, tuo toivottu, ikävöity, ihana ajatus.
Tulisella innolla Hannu työhön käsiksi kävi… Ensiksi aikoi hän kuvata, mitä oli tuntenut ja kärsinyt, mitä kurjuutta ja surkeutta maailmassa nähnyt.
Minkäänlaisia kauniita ja herttaisia kuvaelmia onnen suosituisista hän ei tahtonut kuvata: sellaisia oli jo muka ennen niin paljo ja monella tavoin kuvattu eikä niiden vaikutus onnettomampaan, köyhempään kansaankaan ollut hänen mielestänsä hyvä. Näistä tulisivat ihmiset vain yhä paremmin tuntemaan, kuinka kaiken pitäisi olla ja kuinka toisilla miekkoisilla oli, jolloin heidän oma kurjuutensa sitä katkerammin näiden rinnalla näkyviin pääsisi.
Ei, sellaisten päiväperhoisten kuvaajaksi hän ei tahtonut ruveta. Kurjuuden ja köyhyyden majoja, elämän varjopuolia hän kuvata aikoi; suruja, kärsimyksiä omasta kokemuksestansa … ja kansan huono-osaisten tilaa, että rikkaat ja onnellisimmat paremmin huomaisivat sen juovan, mikä heidän ja tuon köyhän työkansan välillä ammotti… Sääliä hän herättää tahtoi … sääliä ja osanottoa … ja särkeä ylempien luokkain mieluisat harhaluulot ja heidän onnelliset ajatuksensa.
Tämän kaiken hän kuvata tahtoi … ja paljo muuta, paljo, paljo!
Siksi istui hän nyt köykyssä tuolla ylikammarissansa, jossa kolean syys-yön vihurit nurkissa soittelivat ja ikkunavälysten läpi käyvä uho kynttilän valoa lekkasutti. Ei hän huolinut siitä eikä kammarin kylmyydestä … istui vaan asunnossansa … eli ja kärsi kuvattaviensa henkilöiden kanssa, sen rahvaan kanssa, jonka keskuudesta hän oli lähtenyt ja jonka keskessä hän oli elänyt ja kasvanut.
… Äkkiä kuului koputus ovelta.
Vaan ei huomannut sitä kirjoittaja, niin oli hän syvälle työhönsä vaipunut.
"Suokaa anteeksi, herra maisteri, että minä näin yösydännä…"
Ja sisään astui vanha vaimo, talon emäntä. "Suokaa anteeksi, mutta minä luulin valkean unohtuneen palamaan ja pelkäsin tulen ehkä sytyttävän kartiinin palamaan."