Rauenneet olivat siis taas Hannun toiveet … typötyhjiin rauenneet! Ja hämärältä näytti tulevaisuus tuosta laihan kalvakasta nuorukaisesta, kun hän käsikirjoitus kainalossa takaisin kylmään yliskammariinsa kiipesi…

Entistä kolkommilta tuntuivat koleat seinät ja väsyttävä velttous herpaisi koko olennon. Koko hänen työnsä, kaikki nuo monet valvotut yöt olivat siis turhaan menneet!…

Yleisö ei pitänyt varjopuolten kuvauksista… Se tahtoi rauhassa nauttia unelmistansa ja luulotella itsellensä, että kaikki ympäröivässä maailmassa oli niin hyvin, sanomattoman hyvin … kun kerran heillä itsellänsä ei hätää ollut, niin tottapahan muutkin toimeen tulivat. Nuo meluavat yltiöpäät ne ovat aina turhanpäiväisesti räyhäämässä ja huutamassa … sen vuoksi vain, kun eivät muuhun kykene, raukat! Ollaan muka vanhempiansa viisaammat ja sekaudutaan asioihin, joita kuitenkaan ei tunneta eikä älytä!

Katkeralta tuntui elämä Hannusta!

Mutta eihän kukaan ole elämästänsä vastuunalainen … täytyihän koettaa pysyä pystyssä niin kauvan kuin suinkin kestää … täytyi mukautua maailman mukaan ja ostokykyisen yleisön mukaan, kun muullakaan ei voinut elatustansa ansaita!

Ja niin istahti hän jälleen työpöytänsä ääreen. Mutta katkeralta, särkevältä ivalta tuntuivat hänestä ne onnen ja ilon kuvaelmat, joita hänen pakosta täytyi kertoella…

Yhä selvemmäksi selkesi hänelle oma kohtalonsa, yhä tuntuvammiksi kävivät hänelle omat kärsimyksensä ja surunsa, mitä elävämmin hän elämän hymyilevän onnea, onnellisten herttaista iloa ja ihania, mutkikkaita lempijuttuja kuvailla koetti. Erotus hänen oman lemmettömän elämänsä ja tuon paperille kuvatun, luullotellun onnellisuuden välillä kävi sitä suuremmaksi, mitä enemmän hän ainettansa ajatteli. Ja kaikista kipeimmin koski sydämmeen se tunne, joka tästä syntyi, vertailusta todellisuuden ja kuvitellun elämän välillä. Ja kun tuuli nurkissa vinkui ja savutorvessa tohisi, niin tuntuipa kuin olisi sekin ollut ilkkuvain peikkojen ivanaurua hänen ihanille idylleillensä.

Entistänsä laihemmaksi ja kalpeammaksi oli nuori ylioppilas käynyt uutta teosta kirjoittaessansa. Silmien alle oli ilmaantunut mustia juovia, jotka hänen ulkomuotonsa vielä surkeammaksi tekivät. Kohta alkoi kertomus sentään jo valmiina olla ja entistänsä kiihkoisemmasti riensi kynä ja ajatus, vaikka aivoja poltti ja rintaa ahdisti…

Mutta toivo oli syttynyt hänessä … että nyt … nyt se vihdoinkin onnen päivä valkeni … ja toiveet täyttyivät… Ei puuttunut enää paljoa … viimeinen luku vain ja lopullinen sievistely…

Suonenvedon tapaisesti rientää kynä tulkiten kauniita aatteita … lemmen tunteita … elämän onnea… Mutta juuri silloin nostaa luonto kapinan … uhkaa murtaa nuorukaisen, ruhjoa toivovan, siveellisen, rikasaatteisen ja runsaslahjaisen taiteilijan maahan … katkaista hänen ohuen elämänlankansa ennen kuin hän vielä on elämästänsä hetkeäkään kerinnyt nauttia, itsetietoiseksi tultuansa…