Yksin, ypö yksin tietä astui,
Astui rientäin, jotta ruumis kastui,
Soista tietä lapsi kerjäläinen,
Repaleissa, vaikk' on tuuli jäinen.
Auki reuhottaa tuo rääsytakki,
Niskaan lipumass' on vanha lakki,
Yksin silmäripsetkin on jäässä,
Kengät rikki — tämmöisessä säässä.
Vilu taivaltajan suoniin tarttuu,
Huu! kuin kylmä karttumistaan karttuu!
Viel' on kartanolle virsta matkaa,
Kulkuansa täytyy koettaa jatkaa.
Läpi ruumiin käy jo hyinen halla,
Tähdet kirkkaat kiiluu taivahalla,
Väristys käy pitkin selkäpiitä,
Jalat jäykkyy, koht' ei voimat riitä.
Vielä hiukan kestä, lapsikulta,
Kartanosta tuikkaahan jo tulta,
Koita ponnistaa sä vielä hetki,
Niin jo päättyis sulta kurja retki!
Vaan ei kenkään jaksa enempäänsä,
Laps jo horjuu nälkää, kylmyyttänsä;
Yhä taivaltaa hän sentään vielä,
Lumi narskuu kengän alla tiellä.
Kirkkahina tähdet taivaan loistaa,
Kirkkaat vilkkuu tulet akkunoista
Kartanosta metsän takaa tuolta,
Kyllä näkee lapsikin ne suolta.
Vaan ei liiku enää jalka kylmä,
Umpeen painuu myös jo tumma silmä
Nietokseen hän tuuskahtikin vasta,
Kylm' ei säästä kerjäläistä lasta.
Tuskat tyyntyy, näljän vaiva haihtuu,
Kuvituksen leikiks järki vaihtuu,
Onnen maailmoita hälle näyttää,
Köyhän raukan toivehet jo täyttää.
Tuoll' on taivas, siellä loistossansa
Istuu Luoja maan ja taivahansa,
Edessänsä enkeli on hällä,
Äänellään mi kertoo lempeällä: