KUN 'TYÖ JA HUONE KAUNIHILTA NÄYTTÄÄ.'
Joulukuu, tammikuu ja helmikuu kuluivat niin nopeasti kuin olisi niissä ollut taikaa. Tätä ennen eivät Careyt olleet tietäneet mitään maalaiselämän ankarasta talvesta, mutta tähän saakka siitä oli ollut pelkkää hauskuutta. He olivat nuoria, reippaita ja iloisia, ja kylmä sää näytti lisäävän kaikille tarmoa. Ensimmäisen kerran vuosikausiin Kathleenin arka kurkku ei tuottanut huolta, Nancyn posket rusoittivat entistä punaisempina, Gilbert kävi päivä päivältä hartiakkaammaksi ja rotevammaksi ja suorastaan hekkumoitsi luistelemisessa ja mäenlaskussa, ja Juliankin oli pakko ryhtyä aivan luontonsavastaiseen toimeliaisuuteen, sillä hän ei olisi pysynyt lämpimänä puuhailematta.
Kylminä, kirkkaina aamuina Carey-äidin ja Peterin oli tapana makuuhuoneen ikkunasta seurata hilpeän, pienen retkikunnan lähtöä opistoon. Kimaltelevan lumihangen poikki kiitivät Olive ja Cyril Careyjä vastaan ja aina tavattiin samalla paikalla ja samalla hetkellä. Siinä nähtiin karkeita punaisia päällystakkeja ja viittoja, punaisia kintaita, oravannahkaisia korville painettuja lakkeja, punaisia sukkia, paksuja kenkiä kalosseineen ja nahkahihnoihin kiristettyjä kirjoja. He olivat kuin parvi punatulkkuja, ajatteli Carey-äiti, kun he nostivat kasvonsa ikkunaa kohti hymyillen hänelle aamuhyvästiänsä. Ennen lähtöään Gilbert oli sullonut suuren kellariuunin täyteen lujia puuhalkoja ja rouva Careyllä ja Peterillä oli paljon aamuaskareita taloudessa tehtävänä. Kello seitsemän oli koko perhe ollut jalkeilla. Julia oli lakaissut ja pyyhkinyt tomut, Kathleen oli avannut makuuhuoneiden ikkunat, puhdistanut pesuvehkeet, täyttänyt vesikannut ja muuttanut puhtaat käsiliinat. Gilbert oli kantanut halot ja Peter sytytysvehkeet, sillä toisissa huoneissa täytyi sytyttää takkavalkea. Äiti oli keittänyt yksinkertaisen aamiaisen Nancyn siivotessa ruokasalia ja kattaessa pöytää ja kello kahdeksan käytiin ruualle nälkäisinä kuin nuoret karhut nauttimaan pöydän antimia. Siinä oli kukkuralautasellisia ruskeita ja valkeita leipäviipaleita, munavateja tahi tähteeksi jäänyttä turskaa tahi kivivadissa lämmitettyjä herneitä, toisinaan paistettuja perunoita, leipäkeittoa tahi Nancyn kehuttuja ohrasämpylöitä. Lauantaiaamuisin oli pannuleipää ja vaahterasiirappia heidän omista puistaan, Osh Popham oli näet keväällä neuvonut heille, miten vaahteroista juoksutettiin mahlaa suuria ämpärillisiä ja siitä sitten keitettiin mainiota siirappia. Carey-äiti ja Peter korjasivat vuoteet toisten lähdettyä kouluun ja oli somaa nähdä kuinka topakkana Peter-lintu, toisinaan päällystakissa ja kintaat käsissä, seisoi vuoteen alapäässä auttaen äitiänsä levittämään ja suoristamaan lakanat ja tyynynpäälliset. Hänen pulleat säärensä kuljettivat hänet kymmeniä kertoja asioille yläkerrasta alakertaan ja päinvastoin, ja kaiken aikaa tulvi hänen suustaan loppumaton virta hilpeätä juttelua, kun hän suloisella, piipittävällä äänellään kertoeli äidilleen mitä hän oli juuri tehnyt, mitä hän paraillaan teki, miten hän sen teki ja mitä hän aikoi tehdä minuutin tahi kahden kuluttua. Puoliyhdestätoista puolikahteentoista oli sitten pieni tyven hetki, jolloin Peter opetteli lukemaan, mikä vain toisinaan leipomispäivinä syrjäytettiin. Tähän aikaan oli jo keittiö puhdas ja kiiltävä. Hella loisti puhtaana ja tuli ritisi ja räiskyi. Aurinko paistoi ikkunasta sisään tehden kaiken voitavansa niinä harvoina tunteina, kun sen oli sallittu hoitaa tehtäviään Uuden Englannin lyhyenä talvipäivänä. Peter istui jakkaralla äitinsä tuolin vieressä sylissään " Iloinen aapinen ", josta hän totisena ja tarkkaavaisena ammensi oppia luullen sitä koko maailman avaimeksi. Oh! olivatpa ne onnenhetkiä Carey-äidille, kun hän pojan äitiin kääntyneissä kasvoissa näki isän kuvan ilmielävänä, kun tuo muistista häipymätön hymy ja ilakoiva silmänisku Peterin kasvoilla antoivat hänen sydämelleen tuskan pistoksen, joka yhtäkaikki oli puolittain iloa, sillä siinä olivat suloiset muistelmat voimakkain osa. Kuinka paljon hän oppikaan itse tänä hiljaisena rauhan hetkenä täyttäessään Peter-linnun järjen ja sielun taivaallisella opetuksella. Rakkautta tulvi hänestä, äänestä, huulilta ja silmistä, ja rakkautta joi hän itsekin janoisen halukkaasti pienestä, hänen polvillaan istuvasta ihmistaimesta. Mutta tunti oli pian kulunut loppuun. Eikä aikaakaan kun jo alkoi kattila porista, perunat kiehua padassa ja Carey-äidin lusikka hämmentää kaikkea sitä hyvää, joka oli kauan pitänyt hiljaista pihinää paistinpannussa. Toisinaan siinä oli naudanliha viipaleita, toisinaan lampaanlihaa, mutta tulos oli tavallisesti sulava sekoitus nauriita, porkkanoita ja sipulia herkullisessa liemessä, missä siellä täällä yllätyksenä yksitoikkoisuuden estämiseksi uiskenteli lihamöhkäleitä.
Äidin oli ryhdyttävä astiainpesuun sen jälkeen kuin hän oli peittänyt Peter-linnun lämpimään huopaan arkihuoneen sohvalle ja jättänyt hänet sinne unia vetämään, mutta hänen sydämessään ei ollut sijaa nurinalle, vaikka päivät olivat raskaat ja työ tottumattomalle ikävää. Jospa rahaa vain olisi ollut hiukan enemmän! Siinä hänen varsinainen huolensa, sillä satunnaiset, ylimääräiset tulot kävivät yhä niukemmiksi, ja vuoden kuluttua oli heidän pieni rahastonsa oleva surkean mitätön. Tokkohan hän teki kaiken voitavansa, tuumi hän, puuhaillessaan lentävin askelin Keltaisessa talossa milloin ylisellä, milloin kellarissa tahi huoneissa. Hän osasi soittaa pianoa ja laulaa; hän osasi puhua kolmea kieltä ja lukea neljää; hän oli tehnyt hovikumarruksen kahdessa ulkomaalaisessa hovissa; ihailu ja rakkaus olivat seuranneet häntä niin kauan kuin hän saattoi muistaa ja yhtäkaikki hän nyt neljänkymmenen ijällä asui leskenä Uuden Englannin sydänmaassa, pienessä kylässä, valmistaen lihahöystettä lapsilleen päivälliseksi. No niin, nykyinen aika oli valmistuksen aikaa, hänen tuli olla kiitollinen siitä, että hän saattoi hankkia lapsilleen yksinkertaisen päivällisen, hänen tuli olla kiitollinen siitä, että hänen pihvinsä, lihakeittonsa ja pähkinäputinkinsa muuttuivat vereksi, lihaksiksi ja aivokudokseksi, joista ehkä myöhemmin saattoi koitua maailmalle jotain hyötyä! Hänen tuli olla kiitollinen siunatusta onnestaan saada lähettää neljä rusoposkista, nauravaa, virkeätä lasta kulkemaan lumista tietä valkeaksi maalattuun opistoon; kiitollinen siitä, että näki iltalampun ääressä neljä, hartaasti kirjan yli kumartunutta päätä, jotka silloin tällöin kääntyivät hänen puoleensa saamaan apua ja rohkaisua vaikeissa kohdissa. Oliko syytä valittamiseen niin kauan kuin myrskylinnut työskentelivät ja leikkivät Carey-äidin vesipuutarhassa kooten voimia, jotta voisivat lentää jäävuorien ylitse ja sukeltaa niiden alitse sekä lopulta kiivetä Hohtavan Muurin yli? Muurissa ei ole milloinkaan porttia; Vetten-pienokainen Tom oli itse päässyt sen perille, siksipä vain oikein urheat kiipijät pystyvät voittamaan Rauhalammen matkan tuhannet vaikeudet. Eihän Carey-äidin poikaset voisikaan lentää merien yli näyttämään hyville linnuille tietä, elleivät olisi omin voimin opetelleet? Tällaisina hetkinä Carey-äidin oli tapana tarkastaa kuvaansa peilissä sanoen; Ei kannata valittaa, rouvaseni! Äitiyden iloja ei saa kukaan ilman huolia! Ajattele ilojasi äläkä ole pelkuri! —
Ken Herran mielen mukaan luutaa käyttää, sen työ ja huone kaunihilta näyttää.
Silloin hänen silmänsä muuttuivat sinisestä sametista siniseksi teräkseksi ja jokin jumalallinen siunauksen lähde soi hänelle uutta voimaa olemaan lapsilleen sekä isänä että äitinä.
Keltaisen talon lämmin liesi levitti valoa ja lämpöä, ei vain sen ääressä istuville, vaan ympäri koko kylän. Pidettiin joulu-, uudenvuoden- ja loppiaiskutsuja ja näihin aikoihin Bill Harmon näki puupinon Careyn vajassa epäilyttävästi hupenevan. Hän tiesi mitä sylestä maksettiin — kuka sen paremmin olisi tietänyt; mutta hän ja Osh Popham vilkuttivat toisilleen silmää eräänä tuulisena helmikuun päivänä ja ajoivat vajaan kolme syltä kahden asemasta hyvin tietäen ettei halkojen mittaaminen ollut kuulunut Carey-äidin kasvatukseen. Natty Harmon ja Digby Popham tajusivat vanhempiensa esimerkin verrattomasti paremmin kuin heidän saarnansa ja pyysivät eräänä iltapuolena saada sahata ja pilkkoa muutamia isoja halkoja.
Rouva Carey katsahti heihin tutkivasti, ihmetellen mielessään mahtoivatko he ehkä arvata millä kannalla hänen raha-asiansa olivat ja tultuaan siihen päätökseen, että se oli mahdotonta, sanoi hän hymähtäen: "Saatte mielellään tulla tänne sahaamaan tunniksi tahi pariksi, jos tulette lauantai-iltana takkatulelle, kun aiomme koetella taitoamme sanaleikeissä ja nauttia pähkinöitä ja marjamehua."
Leskirouva Berry, joka piti opistolaisia täysihoidossa, lähetti heille silloin tällöin sulavan lihapiirakan ja rouva Popham ja rouva Harmon toivat kuivattuja omenia tahi kurpitsoita, juurikasveja tahi Baldwinin omenia. Ne olivat heidän mielestään vähäisiä antimia siihen katsoen, että kauan tyhjänä ollut Keltainen talo levitti nyt majakkatulen tavoin säteitään yli koko harmaan kylän.
"Ei se rouva taida olla kovin taitava talousihminen!" sanoi Bill Harmon. "Joka kerran kun hän lähettää minulle öljykannunsa täytettäväksi, annan hänelle hyvän tuopinmitan kaupantekiäisiksi, mutta eipä hän jumal'avita, näy tuosta tulevan hullua viisaammaksi! Koetan mitata hänelle kaikessa niin runsaasti kuin hän mittaa lapsilleni, mutta ei kukaan voi pysyä hänen tasallaan! Hän on kuin aurinko, joka paistaa niin hyville kuin pahoille. Henry Lordin nuoret syövät siellä aamiaista ja illallista kerran tahi kahdesti viikossa, vaikka sillä vanhalla kitupiikillä on viisikymmentätuhatta dollaria pankissa."