"Älä huolehdi Bill", sanoi Osh Popham; "jossain hän kerran saa korvauksen. Kaiketi Kaikkivaltias pitää tätä naista silmällä ja johtaa hänet vielä lihaville laitumille. Nuoret kasvavat aikuisiksi ja opiston opettaja sanoo, että he voittavat itse pirunkin, niin ovat teräviä oppimaan! Pojasta tulee piankin vikkelä mies, joka tuo hyvät viikkorahat kotiin äidilleen. Tytöt ovat siksi kauniit, että kaappaavat itselleen miehen niin pian kuin ovat täysissä höyhenissään, ja niin he kaikki ennen pitkää joutuvat lihapatojen ääreen. Ma jo alunpitäen sain hyvää silmää tälle perheelle ja olen tavattoman mielissäni siitä, että aikovat taas keväällä korjauttaa huoneitaan. Teen vaikka ilmaiseksi työtä tuollaisille ihmisille."
"Kait sinä siitäkin olet heille kiitollinen, että kuuntelevat puheitasi, Osh! Tulivatkin tänne juuri parahiksi kuuntelemaan juttujasi, kun muut kylässä olivat jo saaneet tarpeeksi niistä."
"Osaisit vain sinäkin hiukan enemmän juttuja, Bill", vastasi Popham, "niin useammin kutsuttaisiin suakin sinne pikku apua toimittamaan, omenia paistamaan ja iltaa viettämään. Niin rattoisaa talvea ei minulla ole ollut sitten kun Marian kanssa yhteen mentiin kaksikymmentä vuotta takaperin."
"Hän on sinua pitänyt vauhdissa siitä pitäen", hihitti Bill Harmon.
"Niin on", myönsi Osh iloisesti, "mutta tuskinpa sinun kannattaa tuosta ilkkua, sillä et ole koskaan itsekään saanut oikein hengittää naimisiin mentyäsi! Mutta kuuletkos mun valittavan! Maria kiirehti mua kosimaan, ja kiirehti mua naimaankin hänet ja siitä pitäen hän ei ole hellittänyt kättään minusta minuutiksikaan; mutta kyllä hän minut taivaaseenkin kulettaa samaa vauhtia, siitä saat olla varma. Sinne hän saapuu meistä ensimmäisenä, kuten tavallisesti, ja jää hievahtamatta seisomaan salpojen luo, kunnes saa Digin, Lallie Joyn ja minun turvaan."
"Kunnon nainen hän on ja niin on minunkin eukkoni", huomautti Bill tunteellisesti; "ja eversti Wheeler sanoo kunnon naisten olevan sisästä niin muokattuja, etteivät he kaiken aikaa voi olla naurussa suin. Molemmat he nyt paraillaan liikuttavat hyppysiään koulunopettajan hyväksi; siinä hommataan ja puuhataan kuin olisi hän mikäkin morsian, se Thurston."
"Hän on ensiluokkainen opettaja; vain se, jolla itsellään on opettajakokemusta voi tietää kuinka hyvä opettaja Ralf Thurston on, ja minulla sitä on, jotta tiedän mitä puhun."
"En ole koskaan kuullut sinun olleen opettajana, Osh!"
"Et ole lähes kaikkia kuullut minusta, ja hyvin vähän tiedät mitä toimitin ennen Beulahiin tuloani, sillä sinusta ei ole juttujen kuulijaksi, Bill! Olen kerran opettanut Digbyn tunnetuimmassa koulussa, ja poikani Digby sai nimensä siitä koulusta! Isäni ja äitini, näetkös, olivat päättäneet antaa minulle koulukasvatuksen, mutta minulla ei ollut taipumusta siihen päin. Minä olin iso, vahva, kömpelö pojanvetelys, ja vaikka eivät lukuni sujuneet koulussa, pidettiin minua siellä, kun olin pallopelissä niin taitava. Toista luokkaa ylemmäs en koskaan tullut, enkä sinnekään olisi tullut, ellei johtokunta olisi katsonut asiaa sormien läpi pelastaakseen minut koululle. No niin, professori Millard oli matkustanut maalle luentoja pitämään jonnekin Bangorin lähelle ja siellä hän tapasi koulunjohtajan, joka kertoi hänelle että Digbyssä oli kova opettajapula. Hän sanoi heillä jo olleen kolme kappaletta kolmen viikon kuluessa ja heidän sen lisäksi menettäneen kaksi uunia; sillä pojat olivat ajaneet opettajat tiehensä, purkaneet uunit ja heittäneet tiilet ovesta opettajain päälle. Kun professori Millard oli kuullut tämän, virkkaa hän: 'Minäpäs tunnen nuoren miehen, joka sopii koulunne opettajaksi; Ossian Popham on sen miehen nimi. Koulun tarkastaja tuli minua haastattelemaan ja minä sanoin. 'Suostun opettamaan koulussanne yhdeksän viikkoa sadan dollarin palkkiosta, ja jos jätän työni ennen sovittua aikaa, en vaadi senttiäkään!' 'Siinä vasta miestä', sanoo tarkastaja ja niin sovittiin asiasta pitkittä puheitta. Olin mielissäni, että oli lauantaipäivä, jotta saatoin heti lähteä matkaan niin kauan kuin olin vielä sillä päällä. Tulin sunnuntaina Digbyyn ja löysin hyvän täysihoitolan. Johtokunta ei ruvennut minua tutkimaan kaikeksi onneksi. Kolme viimeistä opettajaa oli ollut erinomaisia miehiä, mutta uunit olivat silti menneet menojaan; niinpä he vain tarkastivat suurta kokoani ja käsivarsieni lihaksia ja sanoivat tulevansa kuuntelemaan jonakin päivänä ensi kuussa. 'Tulkaa milloin teitä vain haluttaa, kunhan ette tule ensimmäisenä päivänä', sanon minä. 'Ensimmäisenä päivänä tulee minulla olemaan riivatun paljon työtä'."
"Aikaisin maanantaiaamuna läksin koulutaloon ja tein uuteen pesään aimo tulen. Kun se ei enää kaivannut hoitoa, läksin naapuritaloon ja katselin sieltä oppilaiden tuloa. Talon emäntä oli leskivaimo, jolla oli iso, rajutapainen pojanvetelys koulussa ja hän vei minut mielihyvin ikkunaan, josta taisin katsella. Oli hirvittävän kylmä päivä ja kun kello oli kymmentä vailla yhdeksän ja kouluhuone oli täynnä, astuin sisään suurena kuin mikäkin elefantti. Takana istui viisi riviä isoja poikia ja tyttöjä näyttäen jokainen siltä kuin olisivat uskaltaneet käydä vaikka karhun kimppuun, ja pikkuiset istuivat edessä, kaikki kiikutellen tuoliaan ja nauraa hihittäen. Jo alun pitäen panin heidät hämmästymään, sillä sisään tullessani lukitsin heti oven ja pistin avaimen taskuuni rauhallisena kuin kameeli."