"En virkkanut yhtään sanaa, eivätkä ne kääntäneet silmiään minusta. Kiskaisin päästäni nahkalakkini, sitten rukkaseni, sitten päällystakkini, ja asetin ne tuolille pöytäni taa. Sitten katosi takki päältäni, sitten kaulahuivi ja kaulus, ja nyt alkoivat jo isot tytöt näyttää hätääntyneiltä. Sitten käärin housunkannattimet vyötäisilleni ja sidoin ne lujasti yhteen, sitten sanoin kuuluvalla ja selvällä äänellä: 'Minä olen uusi opettajanne! Minulle on luvattu sata dollaria kun olen päättänyt opetukseni tässä koulussa ja minun aikomukseni on olla täällä loppuun asti ja periä rahani. Nyt on kello viittä vailla yhdeksän. Yhdeksään asti saatte tuumia asiaa. Noh!' sanon, 'tulkaa pois! kaikki te suuret pojat, jos aiotte koettaa, niin selvitetään asiat heti tällä paikalla. Tappeleminen ja oppiminen ei oikein luista samalla haavaa, parasta on niinmuodoin, että nyt heti päätämme kellä tässä koulussa sananvalta on. Uuni on uusi ja minä olen uusi, enkä aio täältä väistyä ennen lukukauden päättymistä!'"
"No niin, ei yksikään koko roikasta hievahtanut paikaltaan eikä hiiskunut sanaakaan! Koko ensimmäisen viikon opetin koulussa paitahihasillani, mutta sen jälkeen se oli tarpeetonta. Matematiikan opetuksessa olin heikonlainen, vanhempain poikain ja tyttöjen oli turvauduttava oppikirjoihinsa, jos mielivät edistyä — ei minusta ollut neuvojaksi — mutta jokainen oppilas siinä Digbyn koulussa sai kaiken aikaa kympin käytöksessään niinä yhdeksänä viikkona, jolloin minä oli siellä opettajana!"
XXX.
KOTISOPPI.
Oli myrskyinen perjantai-ilta maaliskuussa, ulkona elämöi tuisku, rakennellen uhkeita lumikinoksia. Beulah oli verhottu kuninkaalliseen kärpännahkaan, eikä ainoastaan verhottu vaan miltei hautautunut siihen. Keltaisen talon hirret narskuivat ja ikkunoille kokoontui lumiköynnöksiä. Pakkanen oli liikkeellä nipistellen varpaita ja korvia, ripustellen jääpuikkoja talojen räystäille ja koristellen metsän puut kimaltelevilla riippuhetaleilla. Tuuli ulvoi arkihuoneen uunissa, mutta suuren takan pesässä hehkui punainen hiillos ja leimuavat liekit heittelivät lepattavia varjoja lasten kasvoille. Ei ole mahdotonta kasvattaa lapsia keskuslämmössä, ja usein se on välttämätöntäkin, mutta ei kukaan voi vaatia, että se kävisi yhtä yksinkertaisesti ja hauskasti kuin takkavalkean ääressä.
Nancyn lämpimässä helmassa hyrräsi tyytyväisenä kolme uneliasta kissaa. Carey-äiti oli suostunut kahteen ja kun Nancy eräänä päivänä ilmestyi koulusta sylissään kolmas, niin hän jotenkin päättävästi lausui kieltävänsä siltä kodin turvan.
"Jos meidän täytyy olla säästäväisiä kissojen suhteen", huudahti Nancy kiihkeästi, "älkäämme ainakaan tällä alottako! se on sankaritar, vaikka se ei siltä näytä. Kun Rideoutin talo paloi poroksi, niin sen poikaset olivat vasussa keittiönuunin vieressä. Kolme kertaa se juoksi sisään liekkien läpi ja toi suussaan poikasen. Se on menettänyt hännänpäänsä ja osan korvastaankin ja toinen silmä on sokea; sano, äiti, mitä nyt arvelet?"
"Arvelen, ettei kukaan äidiksi itseään väittävä voisi kääntää selkäänsä sellaiselle äidille", sanoi rouva Carey empimättä. "Otetaan maitoa tuoppi enemmän, ja teidän, lapset, on silloin tällöin jätettävä jotain lautaselle; te puhdistatte ne aivan säädyttömän kiiltäviksi."
Tänä iltana oli Neuvottelevalla Raha-asiainkomitealla aivan valmistamaton kokous, kenties siitä syystä, että tällä viikolla oli lautasia kiilloitettu ruokapöydässä aivan pelottavassa määrässä.
"Lapset", sanoi Carey-äiti, "olemme säästäneet niin paljon kuin olemme kyenneet, olemme tehneet työtä minkä voimamme ovat sallineet; vaatteisiin olemme kuluttaneet tuskin mitään, mutta tosiasia on yhtä kaikki, että säästössä olevat varamme tuskin riittävät puoleksikaan vuodeksi eteenpäin. Mitä on meidän tehtävä?"