Nancy hypähti pystyyn, hajoittaen kissansa joka suunnalle.
"Carey-äiti!" huudahti hän nuhtelevasti. "Et ole maininnut rahaa uudesta vuodesta saakka, ja minä luulin, että kihnutimme eteenpäin kuten tavallisesti. Laskut ovat maksetut; mikä nyt on hätänä?"
"Niin, laskut ovat maksetut!" vastasi rouva Carey ja hänen nauravassa äänessään tuntui kyynelten vivahdus. "Laskut ovat maksetut, ja meillä on liian vähän rahaa jäljellä! Me syömme niin paljon ja me poltamme paljon halkoja ja öljyä!"
"Talven selkä on taittunut, äiti rakas!" virkkoi Gilbert hurjan vihurin ravistaessa ikkunaluukkuja kuten mäyräkoira rottaa. "Älä kuuntele tuota vihaista tuulta; se on vain maaliskuun pelotusta. Osh Popham sanoo, että lumi on köyhän pellon lantaa; hän sanoo, että kesä tulee aikaisin ja että tulee hyvä heinävuosi. Me saamme viisikymmentä dollaria niitystämme."
"Se on vasta heinäkuussa ja nyt olemme maaliskuussa," sanoi hänen äitinsä. "Toivoakseni pieni ylösalasin käännettävä Van Twillerimme kuitenkin auttaa meitä toukokuun läpi yhdessä muiden tulojemme kanssa. Mutta säästämispäivien aika on mennyt ja nyt ovat ansaitsemisen päivät tulleet, lapsi-kullat. Minä olen vanhin ja suurin, minun on alotettava."
"Ei koskaan!" huudahti Nancy. "Sinä aherrat jo tarpeeksi meidänkin puolestamme, mutta muiden puolesta sinä et saa koskaan ahertaa: saako hän Gilly?"
"Ei ainakaan minun suostumuksellani!" vastasi Gilbert hyvälle kajahtavalla äänenpainolla.
"Ensi talvena, pelkään, täytyy meidän sulkea Keltainen talo ja —"
Carey-äidin huomautuksen loppuosa jäi ikipäiviksi kuulematta; sillä Nancyltä merkin saatuaan Careyn perheen neljä nuorempaa jäsentä kaatui siinä tuokiossa pyörtyneinä lattialle. Nancy oli salaisesti harjoittanut Peterin sisarusten taitavimmaksi pyörtyjäksi, ja hänen lystikkäät yrityksensä jäljitellä Nancyä olivat niin hilpeyttä herättäviä, että Carey-äiti nauraen selitti, ettei kannattanut puhella vakavista asioista tuollaisten lasten kanssa.
"Mutta mami rakas, ethän sinä tarkoita täyttä totta?" mielisteli Nancy taivuttaen soreata päätään äitinsä olkapään yli ja painuen hänen syliinsä, jolloin Gilbert alkoi näytellä mustasukkaista koiranpentua ja muristen ja haukkuen ja tuuppien työnsi karvaisen päänsä äitinsä käsivarren alitse karkoittaakseen Nancyn hänen etuisasta paikastaan, jota tämä uljaasti puolusti. Tietysti Kittykin löysi pienen tyhjän tilan, johon hän saattoi ripustautua, ja Peter kiipesi sukkelasti äitinsä helmaan, joten rouva Carey näytti suoranaisesti uppoutuvan — lapsiinsa! Vuosi takaperin Julian oli tapana ylenkatseellisen näköisenä pysytellä loitolla tuollaisista hellistä perhenäytöksistä, mutta tänä iltana Carey-äidin ojentaessa kätensä ja tukahtuvalla äänellä huutaessa: "Auta, Judy!" hän tunsi olevansa yhtä tuon nauravan, meluavan ryhmän kanssa. Hän ei tietänyt, että tämä käsi ojennettiin hänelle syystä, että juuri samana päivänä oli tullut kirje, missä kerrottiin Allan Careyn tilan käyneen niin huonoksi, ettei hänen henkisestä toipumisestaan ollut enää mitään toivoa. Hän oli iloinen, toivehikas ja tyytyväinen, kirjoitti herra Manson, ja ylisteli lakkaamatta liikeyritystä, johon hän oli upottanut viimeiset tuhantensa. "Me voimme valmistaa sen kymmenellä sentillä ja myydä sen kymmenellä dollarilla", oli hänen tapansa sanoa innostuneena käsiänsä hieroskellen. "Me voimme maksaa vuokraa toimistohuoneestamme viisikymmentä dollaria kuukaudessa! Ja luulenpa melkein, että voisimmekin!" lisäsi herra Manson, "jos meillä olisi tarpeeksi uskoa ja pääomaa!"