Vihdoin viimein koitti päivä, joka ei koskaan lähtenyt mielestä; päivä, joka kuin polttamalla pyyhkäisi muistista kaikki edelliset päivät kuten mahtava aalto tieltään raivaa kaikki pikku laineet, päivä, jolloin Ann-serkku — Allan-setä kun ei sairaudeltaan päässyt matkustamaan — tuli tuomaan sen hirvittävän uutisen, että kapteeni Carey oli kuollut.
Älköön kukaan luulko, ettei Ann-serkku surrut ja ottanut osaa lasten suruun ja omalla karulla tavallaan koettanut lohduttaa heitä, mutta hän oli kiitollinen, että hänen tehtävänsä oli lyhytaikainen. Rouva Carey tiesi miten oli käyvä, ja hän oli järjestänyt asiat niin, että hän voi saapua kotiin aivan pian sen jälkeen kuin isku oli kohdannut. Äitinsä määräyksestä (hän oli ajatellut kaikkea) oli Peter vietävä naapuritaloon, jossa hän parhaillaan oli kaiken mielenkiinnon keskuksena ja hilpeyden aiheuttajana. Hän oli liian nuori, jotta hänellä voisi olla minkäänlaista hyötyä toisten kyynelten näkemisestä, pienet taimilapset viihtyvät parhaiten auringonpaisteessa. Toiset istuivat katuikkunan ääressä surkeaan ryhmään kyyristyneinä, turvonnein silmin ja läpimärät nenäliinat liikuttaviin pikku tukkoihin kierrettyinä.
Ann-serkku tuli ruokasalista pitäen kädessään karahvia ja lusikkaa. "Kas niin, lapset", kehoitteli hän, "nyt olette jo kaksitoista tuntia lakkaamatta itkeneet, enkä minä siitä lausu moitteen sanaa. Minä tekisin juuri samalla tavalla, jos olisin itkuun taipuva. Ettekö sentään usko teissä olevan terästä sen verran — kaikissa kolmessa — että jaksaisitte pitää päänne pystyssä äitinne takia, kun hän tulee kotiin. Minä olen teille kullekin sekoittanut hyvän annoksen höystettyä spriitä, se on kerrassaan mainiota hermoille. Teidän on annettava äitinne nukkua yksi yö, ja kun hän alkaa hiukankin palata voimiinsa, olette te hänen paras lohdutuksensa maailmassa. Jos tuolla tapaa aiotte jatkaa, niin tuotatte hänelle kuoleman."
Se oli hyvä keksintö ja lääke oli rauhoittavaa. Gilbert otti ensimmäisen kulauksen, Kathleen toisen ja Nancy kolmannen, ja tuskin oli viimeinen siemaus kadonnut lasten poloisiin, kivistäviin kurkkuihin, kun jo vaunut pysähtyivät veräjälle. Joku sukelsi esiin niistä ja auttoi äitiä astumaan vaunuista, äitiä, joka ennen oli ollut vielä kepeäjalkaisempi kuin Nancy. Vieras herrasmies, voi! vieras ei hän ollutkaan, olihan rakas amiraali, joka talutti äitiä tietä pitkin. He olivat tietämättään odottaneet saavansa nähdä ruskean muhvin ja sinisen samettihatun, mutta ne olivat hävinneet samoin kuin isä ja kaikki edellisten vuosien ihanuudet. Niiden tilalla oli mustat vaatteet, jotka kouristivat heidän sydämiänsä. Mutta äiti oli heittänyt syrjään hunnun, joka kätki hänet lasten ikävöiviltä katseilta, ja kun hän kohotti kasvonsa, säteili niistä entistä, vanhaa rakkautta. Hän oli murtunut, hän oli kalpea, mutta hän oli yhtäkaikki äiti, ja nuo kolme pientä, harrasta odottajaa kiskaisivat auki oven ja tempasivat hänet syliinsä nyyhkien, voihkien, supattaen kaikennäköisiä helliä lohdutussanoja, ja heidän lapselliset kyyneleensä tipahtivat lääkitsevän kasteen tavoin äidin sydänraukalle. Amiraali viihdytti ja rauhoitti heitä kutakin vuorostansa paitsi Nancyä. Ann-serkun lääkkeestä ei ollut mitään apua, ja nyyhkytysten tukehuttamana Nancy pakeni ullakkoon kunnes hän tunsi olevansa kyllin vahva sanomaan ilman äänenvärähtämistä "äidin tähden". Sitten hän hiipi alas ja kulkiessaan varpaillaan sivu äitinsä huoneen hän kurkisti sisään ja näki jonkun istuvan ikkunan ääressä olevassa tuolissa, joka oli ollut tyhjänä toista kuukautta, ja tuo mustapukuinen olento oli kaikki, mikä oli jäljellä äidistä; outo, murheellinen, hiljainen äiti, joka oli jättänyt osan itsestään jonnekin — hilpeän osan, reippaan osan, sen osan, joka teki hänet niin huvittavaksi, niin lumoavan erilaiseksi kuin kaikki muut äidit. Nancy pujahti hiljalleen sisään ja painoi nuoren, pehmoisen poskensa vasten äitinsä poskea silittäen ääneti hänen hiuksiaan. "Sinulla on neljä, jotka sinua rakastavat ja pitävät sinusta huolta", virkkoi hän. "Onhan se hiukan parempi kuin ettei olisi ketään."
Rouva Carey tempasi hänet lujasti syliinsä. "Oh! Nancy rakkaani! minun ensimmäiseni, minun vanhimpani, Jumala on auttava minua, sen tiedän, mutta juuri nyt tarvitsen jotain lämmintä ja pehmeätä, johon voin nojata; tarvitsen jonkun käsivarsia tuekseni, ja huulia suudeltavakseni! Minun ei pitäisi murehduttaa sinua eikä turvata sinuun, sinä olet liian nuori — mutta minun täytyy vain hiukan, nyt alussa. Näetkös, rakkaani, isän jälkeen olet sinä!"
"Isän jälkeen sinä!" Tästä hetkestä alkaen sai Nancyn elämä uutta vauhtia. Tässä hän sai kannustimensa, tässä uskonsa; tässä sen sytykkeen ja elähdyttävän voiman, jota hän oli ollut vailla. Hän ei yhdessä kädenkäänteessä tullut vuosia vanhemmaksi, mutta hänelle selvisi välähdyksenä, mitä mahdollisuuksia, mitä etuoikeuksia, mitä velvollisuuksia hänen eteensä oli auennut. Elämän kasvot olivat muuttuneet ja niin oli Nancykin.
"Rakastatko minua lähinnä äitiäsi?" oli amiraali kerran houkuttelevasti kysynyt, kun Nancy oli kahdeksan vuotias ja tavallisuuden mukaan hänen polvellaan.
"Voi enhän toki!" vastasi Nancy miettien ja päätänsä pudistaen.
"Vai et, no, sehän on aika kolaus minulle", huudahti amiraali nipistäen häntä korvasta ja venyttäen pientä suortuvaa. "Minä uskottelin itselleni, että olisin lähinnä äitiä, kun olen oikein parhaimmillani."
"Katsos, Ami kulta", sanoi Nancy kietoutuen kiinni hänen liiveihinsä ja huoahtaen pelkästä mielihyvästä, ajatellessaan miten paljon kilttejä ihmisiä on maailmassa. "Katsos näin se on. Ensin on äiti, ja sitten on äidin ympärillä hyvin, hyvin avara tila tyhjää; ja sitten tulette isä ja sinä sen tyhjän jälkeen."