Ralf Thurston astui sisään punehtuen ja hymyilevänä, iloisena ystävällisestä vastaanotosta, mutta peläten häiritsevänsä ja uskaltamatta oikein näyttää kuinka onnellinen hän oli heidän seuraansa päästessään.
"Iltaa, hyvä herrasväki!" virkkoi hän. "Näettekö, en malttanut odottaa, rouva Carey. Ei pahinkaan myrsky voinut estää minua tulemasta tänä iltana teitä kiittämään."
"Mitä äiti on taas tehnyt?" kysyi Nancy. "Hänen oikea kätensä puuhailee alati, mutta kun hän ei milloinkaan puhu vasemmalle kädelleen tuumistaan, olemme me lapset aina pimeydessä?"
"Ei siitä kannata puhua", sanoi rouva Carey työntäen nuoren miehen ystävällisesti korkeaselkäiseen kiikkutuoliin. "Rouva Harmon, rouva Popham ja minä olemme vain koettaneet osoittaa herra Thurstonille kiitollisuuttamme siitä, että hän opettaa väsyttäviä lapsiamme."
"Kuinka tiesitte, että tänään on syntymäpäiväni?" kysyi Thurston.
"Kirjoitittehan päivän Lallie Joyn syntymäpäiväkirjaan?"
"Kirjoitin tosiaankin; sen olin jo aikaa sitten unohtanut. Minun syntymäpäivääni ei ole koskaan ennen muistettu ja olen jo kahdenkymmenenneljän vuoden vanha."
"Sitten oli jo aika muistaakin!" myhähti rouva Carey.
"Mutta, mitä äiti on tehnyt?" kuului Nancyn, Gilbertin ja Kathleenin kärsimätön kuoro.
"Hän tuli kolkkoon, ilottomaan huoneeseeni ja muutti sen kodiksi", sanoi Thurston. "Kenties hän toivoi, että pysyisin siinä hiukan enemmän ja vaivaisin häntä vähemmän! Joka tapauksessa hän on hankkinut Keltaiselle talolle melkein vaarallisen kilpailijan!"