"Suutele äitiä ja sano hyvää yötä, Peter-muru", virkkoi Nancy, ottaen vastahakoista keruubia kädestä. "' Hoc opus, hic labor est ', herra Thurston, saada Peter-lintu nukkumaan, kun hän kerran on alakerrassa. Lyö kättä tulevalle opettajallesi, Peter; ei, sinä et saa suudella häntä; ei pikku poikien pidä suudella suuria klassikoita ellei heitä pyydetä."
Thurston nauroi ja nosti riemuitsevan Peterin korkealle ilmaan. "Hyvää yötä, pikku mies!" virkkoi hän. "Pidä kiirettä, että pääset kouluun!"
"Kyllä minä jo melkein voin tulla!" kehuskeli Peter. "Osaan jo lukea 'Herää — jo — poikaseni — päivällä — ei — nukuta, — jo — on — kaste — kuivumassa', kun pidän kirjan ylösalaisin, — enkö osaakin, mami?"
"Osaat sinä, poikani, lähde menemään nyt siskon kanssa."
Thurston avasi Nancylle oven ja hänen silmänsä seurasivat silmänräpäyksen verran nuorta tyttöä hänen astuessaan portaita alas. Vanhassa punaisessa kashimirhameessaan Nancy heloitti tänä iltana kuin mikäkin rubiini. Hänen silmiensä säihky, hänen tukkansa kiilto, hänen huuliensa pehmennyt puna, hänen notkean, nuoren ruumiinsa sulavat liikkeet, herättivät hänen äitinsäkin huomiota, vaikka hän oli tottunut tyttärensä kauneuteen. "Hän on tulemassa nuoreksi tytöksi!" ajatteli rouva Carey kaihomielin. "Minä näen sen jo selvästi, ja pian tulevat muutkin sen näkemään."
Voi! nuori Ralf Thurston oli sen nähnyt jo viikkokausia. Hän ei ollut ehkä niin paljon rakastunut Nancyyn, tyttöön, kuin Nancyyn, tulevaan nuoreen naiseen. Äitiä ympäröivästä sädeloistosta oli jotain tarttunut tyttäreenkin. Nancyssä tuntui alati niiden vaikutusten kosketusta, joiden alaisena hän oli elänyt syntymästään saakka. Häntä ei voinut katsella eikä puhutella tuntematta, että äiti hengitti, kasvoi, kukoisti hänessä päivä päivältä.
Nuori opettaja palasi takkatulen ääreen, missä rouva Carey yhä seisoi mietteisiin vaipuneena.
"En ole milloinkaan ennen saanut olla kahdenkesken kanssanne", sammalsi hän, "ja nyt tartun kiinni tilaisuuteen puhuakseni teille, mitä olette ollut minulle siitä päivin kuin Beulahiin tulin."
"Te olette auttanut minua vaikeuksissani enemmän kuin minä olen saattanut hyödyttää teitä", vastasi rouva Carey rauhallisesti. "Gilbert oli niin kapinamielinen maalaiskouluille, niin yliolkainen, niin halveksiva niiden ansioihin nähden, että täydellä todella pelkäsin hänen aikovan heittää lukunsa kesken opistossa. Te olette käännyttänyt hänet ja siitä olen hyvin kiitollinen."
"Olen tavattoman tyytyväinen kouluuni", sanoi Ralf, "ja tätä perhettä on minun siitä kiittäminen! Teidän lapsenne sekä Olive ja Cyril Lord ovat antaneet vauhtia koululle, ja muut seuraavat heidän jälkiään minkä kykenevät. Koko liudassa — vaikka heitä on kuusikymmentä — ei ole yhtäkään vetelystä eikä laiskuria. Beulah ei ole kolmeenkymmeneen vuoteen ollut niin ylpeä opistostaan ja kiitosta lankee minunkin osalleni. Koetan tehdä Gilbertin ja Cyrilin puolesta mitä heidän vanhempi veljensä tekisi, mutta olisin ollut voimaton, ellei minulla olisi ollut kotia ja tätä liettä innoittamassa minua!"