" Tibi splendet focus!" lausui rouva Carey viitaten Oliven kirjoitukseen uuninreunan alapuolella.
"Olenhan sen tuntenut alusta alkaen!" virkkoi Ralf. "En ole koskaan tuntenut äitiäni, rouva Carey, ja harvojen naisten kanssa olen ollut tekemisissä elämässäni; olen ollut liian köyhä ja työn painama viljelläkseni heidän ystävyyttään. Sitten tulin Beulahiin ja te veditte minut piiriinne, kutsuitte tuntemattoman, ilottoman nuorukaisen pieneen ryhmäänne! Se oli ihanata, ihmeteltävää!"
"Mitä varten on olemassa äitejä, ellei juuri tehdäkseen tätä ja paljon muutakin äidittömille pojille?"
"Niin, kenties ei minulla toiste ole rohkeutta avata suutani; uskokaa siis minua, kun sanon että teidän vaikutuksenne on oleva elämäni käännekohta. En tahdo koskaan, niin totta kuin Jumala minua auttakoon, tehdä mitään, joka voisi saattaa minut arvottomaksi istumaan tämän takkatulen ääressä! Niin kauan kuin voin käyttää aivojani ja käsiäni työhön, pyrin siihen, että voisin luoda aikanani toisen, samankaltaisen kodin kuin tämä on. Teidän ansionne on, että tyttö, joka minut ottaa, saa minusta paremman aviomiehen kuin muuten, teidän, että lapseni, jos niitä minulle suodaan, saavat paremman isän kuin muuten olisivat saaneet. Olkaa varuillanne, rakas rouva Carey, teidän takkavalkeanne hohtaa pitkän, pitkän matkan päähän!"
Carey-äiti oli liikutettu sydämensä syvimpään sopukkaan. Hän kumartui eteenpäin ja tarttui molemmin käsin Ralf Thurstonin nuoriin kasvoihin, joihin kieltäymykset ja ahkera opiskelu olivat painaneet leimansa. Ralf taivutti vaistomaisesti päätänsä osaksi salatakseen silmiin kihoavia kyyneleitä, ja rouva Carey suuteli häntä otsalle yksinkertaisesti ja hellästi. Siinä samassa nuorukainen heittäytyi polvilleen uuninmatolle; kaiken ihailevan hellyytensä hän laski Carey-äidin jalkain juureen, koko hänen nuorekas ritarillisuutensa leimahti ilmi äskeisen kosketuksen tuottamasta kunniasta.
Ja maailmassa on sittenkin naisia, jotka eivät välitä olla äitejä!
XXXI.
PILVIÄ JA PÄIVÄNPAISTETTA.
Talvi meni menojaan. Niityiltä ja kedoilta suli lumi vähitellen, ensin ne muuttuivat ruskeiksi ja sitten näyttäytyi siellä täällä, missä aurinko paahtoi kuumimmin, vihertäviä täpliä. Tiet olivat paksussa, tahmeassa rapakossa ja kärsimättömät talonpojat hoputtivat hevosiansa eteenpäin kärrynpyörien vajotessa syvälle liejuun. Sitten seurasi sateisia päiviä, tuuli kuohutteli joen lyijynväristä pintaa, paljailta puunoksilta tihkui raskaita vesipisaroita ja kaikkialla tuntui märän ruohon ja puhtaan, janoisen mullan tuoksua. Tuli lauhkeampi ilma, sitten rajuilmoja, sitten kosteutta ja sumua, mutta elämän henki edistyi varmasti siellä täällä, kaikkialla, ja maaemon herääminen, tuo ikuisesti uusiintuva ihme, oli jälleen alkanut. Mahla kohosi puihin, veri pulppusi lasten suonissa, äidit alkoivat valmistaa yrttiteetä ja siirappileipiä, nuoret ihmistaimet olivat rauhattomia; koko luomakunta sykähteli ja huokaili ja värähteli.
Huhtikuu oli kulunut vaihtelevine sade- ja päivänpaistepäivineen ja säät vakiintuneet.