Koko maa riemun saa, vedet soi, ilakoi. Ja joutuessa toukokuun saa luodut kaikki lauleluun.
Careyn tytöt eivät olleet milloinkaan kuulleet "elämän iloa" käytettävän juhlapuhelauselmana, mutta oi! he tiesivät siitä paljonkin näiden kahden ensimmäisen taivaallisen kevään aikana pienessä Beulahin kylässä! Auringonnousu oli niin ihmeellinen; puut ja ruoho niin lumoavan vehreät, kedonkukkaset niin ihanat! Entä joki kirkkaina päivinä ja tuo vilahdus merestä, mikä näkyi Beulahin kukkulain harjalta, ja kävelyretket havumetsissä — tokko paratiisissakaan oli mitään tämän vertaista?
Ja kuinka ruoka maistui; ja kuinka virkistyttävät, liikuttavat ja ihanat olivat kirjat, joita luettiin. Kun autuaallinen päivä oli lopussa, tuli sikeä, katkeamaton uni ilman ponnistuksia niin pian kuin lämmin, punoittava poski kosketti viileätä tyynyä.
"Viime keväänä olin kuudennellatoista ja nyt, vaikka siitä on vain vuosi kulunut, on kaikki toisin!" tuumaili Nancy. "Milloinkahan kaikki muuttui niin erilaiseksi. Yhtaikaa se ei mitenkään ole tullut, varmaankin se on tullut hiljakseen päivä päivältä, niin hiljakseen, että olen tuskin huomannut sitä ennenkuin juuri nyt."
Nuoren tytön ajatukset lentävät alati kaihoten ja arkoina tulevaisuutta kohti. Hänen viattoman sydämensä syvyydessä tuntuvat tulevat tapahtumat milloin epämääräisiltä, kuiskaavilta salaisuuksilta, milloin ylevän hiljaisuuden peitossa olevilta lupauksilta. Tämän salaperäisyyden keskeltä nuori, vakavamielinen ihmislapsi huokailee itsekseen: "Mihin olen määrätty? Kelpaanko mihin tahansa? Enkö kelpaa mihinkään? Onko minun odotettava, kunnes tulevaisuuteni tulee minua noutamaan vai onko minun lähdettävä sitä noutamaan?"
Tällaisia hiljaisia, kysyviä ääniä värähteli nyt Nancynkin mielessä, mutta se tiesi, että hän "tuli täysikasvuiseksi", että häh tarttui käsiksi elämään, uneksien uusia unelmia. Kathleen ja Julia olivat hänen mielestään naurettavan nuoria. Hänen teki mieli antaa heille neuvoja, mutta hänen synnynnäinen huumorin taipumuksensa onneksi sulki hänen suunsa. Gilbertiä hän piti karkeana, ja muokkaamattomana; tosin lupaavana mutta kehittymättömänä poikana. Oliven vakavampi arvostelutapa ja haikea, kummallinen elämänkatsantokanta, hänen vastenmielisyytensä kaikkeen mikä esiintyi miehisessä muodossa, hänen kapinallinen suhteensa isäänsä, kaikki tämä kiehtoi ja hämmästytti Nancya, jonka välitön, hehkuva luonne riensi avosylin kaikkea elollista vastaan ja riemuiten jakeli rakkautta niin kauan kuin ei häntä työnnetty takaisin.
Cyril saattoi hänet ymmälle. Hiljaisena, itseensäsulkeutuneena, ujona hän kulki omaa tietänsä ja kun Nancy joskus koulussa sattui nostamaan silmänsä kirjastaan, tapasi hän pojan vakaasti tuijottamassa häneen kuten arka, janoisena lähteestä juova vuorikauris. Nancy ei pitänyt Cyrilistä, mutta hän sääli häntä ja oli kursailemattomaan, poikamaiseen tapaansa yhtä ystävällinen hänelle kuin kaikille muille.
Lukukauden viimeiset päivät olivat käsissä ja ilma oli täynnä koekirjoituksia ja valkoista musliinia ja vyönauharuusukkeita. Kesäkuu toi Keltaiseen taloon kaksi yllätystä. Eräänä aamuna Kathleen syöksähti Nancyn huoneeseen huutaen: "Nancy! Fergusonit tarjoutuvat ottamaan Judyn omaksi lapsekseen, mutta hän ei halua mennä. Ajatteles! Mutta hän pelkää pyytää äidiltä, että hän saisi jäädä. Menemmekö pyytämään hänen puolestaan, menemmekö?"
"Mennään vain; mutta näetkös, meidän varamme ovat hyvin vähissä, Kitty, siinäkin tapauksessa, että kaikki onnistumme loma-ajaksi suunnitelluissa hankkeissamme. Julia ei saa koskaan mitään kauniita pukuja, jos hän jää meidän luoksemme, ja hän rakastaa vaatteita. Miksi eivät Fergusonit ottaneet häntä lapsekseen, ennenkuin äiti ennätti käännyttää hänet?"
"Niin", myönsi Kathleen, "silloin olisivat kaikki olleet iloisia, mutta nyt tulemme häntä kaipaamaan. Kuvailepas, että Judya kaivataan! Olisimmeko koskaan voineet uskoa sitä!"