"Lähdenkö Etelä-Amerikkaan vai enkö?" kysäisi hän puoliääneen. "Olive tuntuu joutuvan hyviin käsiin ja Cyril sanoo, että te suostutte ottamaan hänet perheeseenne kuudeksi kuukaudeksi; tahtoisin yhtä kaikki kuulla naisen neuvoa."
Carey-äiti ei vastannut: "En uskalla antaa niin vastuunalaista neuvoa" eikä: "Tehkää kuten itse katsotte parhaimmaksi"; hän virkkoi kursailematta sellaisella äänellä kuin olisi puhutellut uppiniskaista poikaa —
"Minä en menisi, herra Lord! Odottakaa kunnes Olive ja Cyril ovat hiukan vanhemmat. Cyril liittyy minun perheeseeni ja unohtaa oman kotinsa; Olive tottuu olemaan ilman teitä; ja mikä on vieläkin pahempaa te totutte olemaan ilman lapsianne. Jääkää kotiin ja sallikaa Oliven tulla tervehtimään teitä ja veljeänsä joka sunnuntai. Etelä-Amerikka on pitkän matkan päässä, kun teitä on vain kolme!"
Professori Lordia ei miellyttänyt rouva Careyn ääni. Se oli niin äidillinen, että hän odotti hänen milloin tahansa rupeavan harjaamaan hänen päätänsä tahi suoristamaan hänen kaulahuiviansa ja kieltämään häntä valvomasta liian kauan, mutta professorin vaisto sanoi hänelle, ettei hän arvatenkaan milloinkaan saisi kuulla toisenlaista sävyä hänen äänessään, ja niin hän sanoi vastahakoisesti: "Hyvä on; tunnustan todella luottavani teidän arvosteluunne ja aion hyljätä tarjoumuksen."
"Siinä teette oikein, luullakseni", vastasi rouva Carey, ihmetellen mielessään mahtoiko tämä mies milloinkaan omin silmin nähdä velvollisuuttansa, vai oliko hän varsin tahallaan sokaissut itsensä elinajakseen.
XXXV.
TULIPUNAINEN RUUSUKÖYNNÖS.
Rouva Careyn jutellessa herra Lordin kanssa Nancy liiteli permannon poikki kiiruhtaen puutarhaan aikeessa suorittaa jokin äkkiä mieleen juolahtanut taloustehtävä. Oven ulkopuolella ruususäleistön luona hän äkkiä tölmäsi vieraaseen nuoreen mieheen, joka avoimesta ovesta katseli tanssia.
Hänellä oli yllä hieno, musta päivällispuku, jommoista ei Beulahissa oltu koskaan ennen nähty, ja päässä pehmeä matkalakki. Ensin Nancy arveli häntä vierailevan viuluniekan tuttavaksi, mutta tarkemmin katseltuaan hänen hilpeitä, mustia silmiään, tuntui hänestä kuin olisi hän ennen nähnyt hänet tahi jonkun hänen näköisensä. Vieras ei odottanut, että hän avaisi suunsa, vaan nosti lakkiansa ja ojensi hänelle kätensä sanoen: "Päättäen siitä, että olette aivan samaa näköä kuin hallussani oleva valokuva, luulisin teitä tytöksi, joka istutti tulipunaisen ruusuköynnöksen."
"Oletteko te 'poikani Tom'?" kysäisi Nancy peittelemätön ällistys äänessään. "Tarkoitan minun herra Hamiltonini poika Tom?"