"Minä olen minun herra Hamiltonini poika Tom; tahi sanoisimmeko meidän herra Hamiltonin? Eikö kahdesta 'minästä' tule meidän?"
"No totta tosiaan, ihmeistä ei tule koskaan loppua!" huudahti Nancy. "Amiraali sanoi, että olitte Bostonissa, mutta hän ei ole virkkanut sanaakaan siitä, että tulisitte niin pian Beulahiin!"
"Ei tietystikään, sillä tahdoin pitää sen salassa. Tahdoin ilmestyä ilon ollessa ylimmillään tanssiaisissa; kun vanhan ja uuden hallituskauden henget kohtaavat toisensa, niin sanoakseni."
"Beulahista tulee piakkoin oikea kesäpaikka; kaikki ihmiset näyttävät tulevan tänne."
"Se on osaksi teidän syynne, eikö olekin?"
"Miksi muka?"
"' Vetten pienokaiset ' on lempikirjani, ja Carey-äidin poikasista tiedän kaikki. Ne kulkevat merten yli näyttäen hyville linnuille tietä kotiin."
"Oletteko te hyvä lintu?" kysyi Nancy häijynkurisesti.
"Olen ainakin kotona!" sanoi Tom sellaisella äänenpainolla, että Nancyä värisytti; ehkäpä nuori mies olikin tullut Beulahiin asettuakseen asumaan isänsä kotitaloon.
Molemmat nuoret kävivät istumaan pengermän portaille sillävälin kun "Sulttaanin Polkan" säveleet kajahtivat ladon ovesta. Vanha rouva Jenks tanssi Peterin kanssa, hänen kahdeksankymmenvuotiset jalkansa olivat yhtä kerkeät kuin pikku pojan, ja hänen pitkät, valkoiset korvakiharansa liehuivat tahdissa. Hänen kuihtuneet kätensä pusersivat Peterin lihavia kätösiä ja nämä kaksi näyttivät olevan samanikäisiä, sillä tässä naurun ja hyvänsuopaisuuden seurakunnassa ei olisi ollut mitään sijaa sydämeltään vanhoille, joten rouva Jenks oli varmasti yhtä nuori kuin kuka muu vieras tahansa.