"Hän ei milloinkaan tulisi, jos hän arvaisi mitä hänen serkkunsa hänestä ajattelevat, se on aivan varma!" huomautti rouva Carey painokkaasti.
"No, äiti, katso nyt minua silmiin ja puhu täyttä totta. Pidätkö sinä Julia Careystä?" kysäisi Nancy.
Rouva Carey nauroi vastatessaan: "Totta puhuen en! Mutta", jatkoi hän, "on tässäkin neuvottelussa lausuttu monta huomautusta, josta minä en pidä, mutta minä siedän kumminkin kuulla niitä."
"Enhän minä tietysti sano Julialle vasten naamaa, että hän on pöyhkeä ja itserakas", vakuutti Nancy rohkaisevasti. "Toivottavasti hänen paras ystävänsä Gladys Ferguson on kadonnut näkyvistä. Viime kerralla, kun Julia oli meillä käymässä, Kitty ja minä saimme niin tarpeeksemme Gladys Fergusonin puvuista, ranskalaisesta kamarineidosta, makuusuojasta, huonekaluista, ja hänen ulkomaanmatkoistaan, että me kirjoitimme hänen nimensä paperiliuskalle, pistimme sen rasiaan ja hautasimme sen maahan samalla hetkellä kun Julia lähti talosta. Kun kirjoitat hänelle, äiti, sano, että meillä kyllä on viipale rintapaistia hänelle, mutta ei yhtäkään suupalasta, ei edes luita, ole menevä Gladys Fergusonille."
"Eiköhän olisi parasta pyytää Gladys mukaan", ehdotti Gilbert, "silloin voisimme sanoa kuten pikku maalaistyttö Wordsworthin runossa." —
"Sun siskosarjaas, tyttöni, paljonko lieneekään?" "On seitsemän", hän vastasi, mua katsoi ihmeissään.
"Sitten se jatkuu tällä tapaa", nauroi Nancy: —
"He keitä ovat? Kerro siis, mun pieni tyttöni." "On meitä äidin kanssa viis ja Gladys ja Julie!"
Kaikki yhtyivät nyt nauruun, myöskin Peter, joka varsinkin oli kovaääninen, ja joka kuvitteli itse keksineensä ilonaiheen, sillä miksikäs muuten kaikki olisivat suudelleet häntä?
"Mitä on Julialle tehtävä? Mitä sinä sanot, Peter?" kysyi hänen äitinsä.