"Toisen luokan pilettikö, neiti?" kysyy nuori piletinmyyjä — hikinen, tuskaantunut nuori mies — ja minä vastaan: "Ei kiitos; minä matkustan aina kolmannessa luokassa tutkiakseni kansan elämää." Niin sanoo amiraali, mutta pilettimies ei luonnollisesti ole selvillä siitä, että amiraali on läheinen ystäväni, vaan luulee että olen itse sen keksinyt.
"Sitten menen junasillalle ja Greentowniin menevään kolmannen luokan vaunuun. Pian olemmekin matkalla ja minä tiedustelen konduktööriltä onko Greentown se asema, missä voisi astua junasta ja ajaa Beulahiin, suloiseen pikku Beulahiin, kimaltelevan virran Beulahiin; mutta Keltaisesta talosta en virka halaistua sanaa, sillä pelkään, että hän kiirehtii hyppäämään ulos junasta ja vuokraa sen ennen minua. Silloin hän vastaa, ettei hän ole milloinkaan kuullut Beulahista puhuttavan. Minä katselen häntä surkeana, mutta en puhu mitään, sillä siitä ei olisi mitään hyötyä, ja tiedän joka tapauksessa, että Greentownissa on astuttava junasta, koska olen jo tätä ennen kysellyt samaa kolmelta mieheltä. Mutta Ann-serkusta on aina mieluista saada konduktöörit tunnustamaan, etteivät tiedä yhtä paljon kuin hän. Sitten lahjoitan muutamia pähkinöitä tahi piparkakkuja eräälle pienelle pojalle ja otan väsyneeltä äidiltä syliini kapalolapsen, sillä niin tekevät hyvät lapset aina pyhäkoulukirjoissa. Mutta yleensä en ryhdy puheisiin matkustajain kanssa, sillä otsani on syvissä ajatusrypyissä, minä kun matkustan tärkeissä asioissa."
Näihin aikoihin oli Carey-äiti jo aloittanut sukkienparsimisensa ja Kathleen ompelutyönsä, johon hän ei kumminkaan paljoa huomiota kiinnittänyt, sillä hän oli hyvin ihastunut Nancyn kertomuksiin. Peter oli ihastuneen pienen kuvapatsaan kaltaisena siitä asti kuin hänen kerkeä korvansa oli tajunnut, että tarina oli tulossa. Hänen silmänsä seuraavat Nancya tämän astuessa edestakaisin; mutta kuulijakunta ei häntä keskeytä, vain tuontuostakin Kathleen tahi Carey-äiti naurahtaa jollekin erikoisen hullunkuriselle lauseelle.
"Tunnit lentävät minuutteina", jatkoi Nancy pysähtyen sivuikkunalle ja hajamielisesti ikkunaverhontupsua pyöritellen. "Minä tähystelen maisemia, jonka halki kuljemme nähdäkseni voiko mitään verrata Beulahiin, ja huomaan, ettei voi. Ei missään sellaista jokea, ei sellaisia puita, eikä sellaista kaivoa, ei sellaista vanhaa tammista kaivosankoa, ja ennen kaikkea ei missään sellaista Keltaista taloa. Kaikki muut talot matkan varrella ovat vain mökkipahasia Beulahin Keltaisen talon rinnalla. Nyt avataan vaununovi, junamies pistää päänsä sisään ja huutaa syvällä barytoniäänellä: 'Greentown! Greentown! Korjatkaa kaikki pakettinne vaunusta!' Minä otan matkalaukkuni ja astun arvokkaasti alas. 'Astukaa nopeammin, neiti!' huutaa junamies, mutta minä en ole kuulevinani, henkilön joka on menossa maataloa vuokraamaan, on tietenkin liikuttava majesteettisesti. Junasta tultuani tiedustelen onko mitään Beulahiin meneviä ajoneuvoja ja siellä onkin valkoinen hevonen ja vaunut. Käsken rohkeasti ajuria ajamaan everstin toimistoon. Hän ei kysy 'kenen everstin', sanoo vain yksinkertaisesti: 'Eversti Forsteria kai neiti tarkoittaa', ja minä sanon 'tietysti'. Me saavumme toimistotalolle, ja kun minä esitän itseni kapteeni Careyn tyttäreksi, saan ystävällisen vastaanoton. Eversti soittaa kelloa ja sisään astuu vanha naisihminen, niiaa syvään ja tarjoo minulle lasillisen maitoa, leipäkyrsän, muutamia lihapiirakoita ja kylmää, höystetyillä linnuilla täytettyä hanhea. Kun tämä kaikki on kadonnut tyhjiin minun avullani, kysyn onko kylän laidassa oleva Keltainen talo vielä vuokrattavana, ja eversti vastaa sen olevan. Silloin minä saadessani tämän odottamattoman, mutta hartaasti toivotun vastauksen vaivun syvään tainnostilaan. Herätessäni huomaan iäkkään everstin kumartuvan ylitseni niin että hänen pitkä, valkoinen pukinpartansa kutittaa leukaani."
(Tässä Carey-äiti herkeää parsimasta ja Kathleen ei enää yritäkään ommella, kertomus lähestyy nopeasti huippukohtaansa — sen jokainen tuntee, Peterkin, joka toivoo saavansa siinä esiintyä toisessa tahi toisessa valepuvussa ennen sen loppua.)
"Oletko naimisissa, jalo neito?" kysyy vanhus kohteliaasti, "ja tahdotko tulla omakseni ellet ole?"
"Minä vapisen, sillä hän ei näy olevan tietoinen iästänsä, hän on kahdeksan- tahi yhdeksänkymmenen korvissa, mutta minä olen vain viisitoistavuotias. Pelkään ettei Keltainen talo tule koskaan kuulumaan minulle, jos hylkään hänet liian ylpeästi ja hätäisesti. 'Suokaa minulle hiukkanen aikaa, jotta voisin valmistua tähän suureen kunniaan', sanon vaatimattomasti, mutta hyvilläni, että joku aika sitten satuin löytämään tämän mainion lauseen eräästä kirjasta. Mutta äkkiä, kun katsahdan ylös, kosijani valkoiset hapset muuttuvat ruskeiksi, parta putoaa maahan, rypyt katoavat ja edessäni seisoo nuori ritari täydessä varustuksessaan. Tahdotko lähteä kerallani keltaiseen linnaan, jalo neito? kysyy hän. 'Tahdonko!' huudahdan haltioissani, ja me hypähdämme everstin takapihalle sidotun ratsun selkään. Karahutamme pitkin jalava- ja vaahterakujaa kylän läpi ja olemme saavuttaneet matkamme pään jo ennenkuin ritari on oikein kunnolleen ehtinyt selittää minulle, että ilkeä noita-akka muutti hänet pari vuotta takaperin vanhan miehen muotoiseksi, ja että hän vasta silloin oli saava takaisin oikean haahmonsa, kun joku ilmoittaisi haluavansa asua Keltaisessa talossa eli Beulahin linnassa."
"Me lähestymme tuttua seutua ja pientä ristikkoveräjää, ja ritari nostaa minut ratsun selästä. 'Tässä on talo ja maat, ja kaikki on sinun, armas neito, jos sinulla on nuorempi veli elossa. Maahan on linnan taakse aarteita kätketty, eikä sellaisia tavaroita voi löytää muut kuin nuoremmat veljet'."
"Minulla on nuorempi veli," huudahdan, " ja Peter on hänen nimensä."
Nancyn tullessa tähän kertomuksemme kohtaan Peter on aivan pakahtua jännityksestä. Hän on istunut tyynyjakkarallaan käsillään painaen pulleita sääriään, avohuulin ja tuikkivin silmin. Nancyn kertomuksissa on aina jokin kohta, missä muuan Peter esiintyy. Pikku poika elää tätä hetkeä varten!