"Tahdotko siirtää häidenvieton siksi kunnes olen kahdeksantoista täyttänyt ja linna on saatu kuntoon?" kysäisee lady Nancibel vastahakoisesti.
"Koska niin on oleva, lupaan valalla odottaa", lausuu ritari. "Ja kultakutrista kaunotarta pyydän ottamaan huomioon veljeni toivomuksia. Minun veroiseni hän kenties ei ole, mutta onpa yhtä kaikki komea nuorukainen."
"Minä merkitsen hänet kosijoitteni listaan numerona kolmesataaseitsemäntoista", vastaa kruununprinsessa Kitty kainona kuin orvokinkukka. "Enempää hänen ei sovi odottaa, eikä minun enempää luvata."
"Sitten he kaikki elivät keltaisessa linnassa suuressa onnessa kuolemaansa saakka, ja heidät haudattiin kimaltelevan Beulah-joen rannoille! — Miellyttääkö tämä sinua enemmän?"
"Kerrassaan ihanaa!" huudahti Kitty, "ja se kohta, missä puhutaan minun vaatimattomuudestani, oli kaikista hullunkurisin! — Voi, jospa siinä olisi jotakin tottakin. Mutta pelkäänpä, ettei Gilbertistä ole satujen keksijää eikä toteuttajaa."
"Kyllä jotain sentään tapahtuu!" huudahti Peter. "Minä kaivan jok'ikinen päivä kunnes löydän kultarahat."
"Sinä olet itse kultaruukku, oikein kukkurainen kultaruukku!"
"No, Nancy, juokse nyt kirjoittamaan muistiin satusi niin kauan kuin vielä muistat sen!" sanoi Carey-äiti. "Se on sinulle hyvä ainekirjoitus-harjoitus ja sinä yhä paremmin kerrot kuin kirjoitat juttujasi."
Tätä satujen sepittämistä Nancy harjoitti silloin tällöin, ja oli tehnyt sitä jo pikku tytöstä alkaen. Joskus viime aikoina Carey-äiti katseli vanhinta poikastansa miettien mielessään, että eikö hän ehkä sittenkin ollut muita poikasia harvinaisempi, höyheniltään loistavampi, laulultaan suloäänisempi — ehkä nuori kotka, jonka vahvat siivet kantaisivat hänet muita korkeampaan lentoon!