"Julia ei ole koskaan ollut vallaton elämässään eikä lausunut pahaa sanaa", virkkoi hänen isänsä kerran ylpeänä.
"Älä ole huolissasi, hän on vasta kymmenen vuoden vanha, vielä voi toivoa", oli kapteeni Carey rohkaisevasti vastannut, vaikka jos hän olisi nähnyt tytön ensi aikoina Beulahissa, hän ei ehkä olisi ollut niin herkkäuskoinen. Julialla ei tuntunut olevan pienintäkään sulautumisvaistoa, hän pysyttelihe erillään perhe-elämästä, kylmän äänettömänä ja sanattoman arvostelun katse silmissään. Hänessä ei ollut hituistakaan leikillisyyttä, ei hilpeätä kekseliäisyyttä, ei iloisuutta eikä lämmittävää innostusta. Hän toi Beulahiin mukanaan koulutodistuksiaan oikein kasoittain, ja kun hän levitteli niitä Gilbertin eteen näyttäen miten paljon kiitettäviä numeroita hän oli saanut, katosi Gilbert vajan taa ja paiskeli rajusti sen perustuksia monta minuuttia. Ei kukaan voinut pelätä, että Julia milloinkaan joutuisi harhateille; Nancy väitti, ettei kukaan voinut kuvitella hänen koskaan joutuvan millekään tielle, ei edes harhatielle.
"Varo puhumasta äidin kuullen tuollaista, Nancy", sanoi Kathleen kerran, "eikä oikeastaan saisi ollenkaan sillä tavalla puhua, kun tietää, ettei hän sitä hyväksy."
"Nykyinen pyrkimykseni on olla hyvä kuin kulta äidin silmissä, mutta siinä tulee pysähdys!" vastasi Nancy rivakasti. "Kenties olen pian niinkin edistynyt, että koetan miellyttää enkeleitä — en Julian rautaanvalettuja enkeleitä, vaan noita toisia enkeleitä, jotka ymmärtävät ja ovat kärsivällisiä muistaen meidän puutteellisuutemme ja tietäen, että koska kerran tomusta olemme tehdyt, niin me luonnollisesti vielä tuontuostakin olemme tomuisia. Julia ei ole tehty tomusta. Hän on tehty — odotahan — kuoritusta maidosta, korpuista (veteen leivotuista) ja riisiryyneistä ja liivakosta, mausteena hyvin pieni palanen liiaksi kypsynyttä banaania, — juuri sen verran, että siitä lähtee äitelä maku. Sekoita tähän heikkoa, tykkänään suolatonta vesivelliä, sokeria, mausteita, pippuria, pistä tämä sekoitus heikkoon uuninlämpöön, ota se uunista puolikypsänä ja Julia on valmis."
Tämä keksimänsä Julioiden valmistustapa huvitti suuresti Nancya, hän oli vain pahoillaan siitä, ettei voinut näyttää sitä äidilleen, joka oli aina hyvin huvitettu hänen sepustuksistaan, joskin kriitillinen. Hän lähetti sen kirjeessä Kiinaan amiraalille, joka ei ylenkatsonut ihmisluonteen jokapäiväistä ruokaa, vaan nauroi sille makeasti eikä häntä siitä ripittänyt.
Julia ei tähän aikaan muusta puhunut kuin Gladys Fergusonin tahi Fergusonin perheen asioista. Kun seisoo astioita pesemässä Beulahissa, on varsin kiusoittavaa kuulla Gladys Fergusonin helmiäisellä silatusta teatterikiikarista, hänen ranskalaisesta kamarineitsyestään, hänen aamiaisestaan, joka tarjottimella tuodaan hänelle vuoteeseen, hänen timanttisormuksestaan, hänen muotokuvastaan Timesin sunnuntailehdessä, hänen ulkomaanmatkastaan, hänen ranskan- ja saksankielentaidostaan.
"Älä toki keittiöön hilaa Gladystä, hyvä tyttö!" toruskeli Nancy eräänä kuumana päivänä. "En huoli hänen timanttisormustansa astiainpesuveteeni. Jos sinun välttämättä täytyy puhua hänestä, niin odota sunnuntaihin, jolloin menemme hotelliin syömään parhaissa vaatteissamme. Sinä et pyyhi maitokannuja kuiviksi etkä pane niitä oikeaan paikkaan, kun pääsi on täynnä Gladystä!"
"Hyvä on!" lausui Julia lempeästi. "Minä puolestani toivon, että voisin aina samalla haavaa pyyhkiä astioita ja kiinnittää ajatukseni parempiin asioihin. Sitä neiti Tewksburykin kehoitti minua tekemään kuullessaan, että minun oli pakko pitkäksi aikaa luopua kotini ylellisyydestä. 'Älä salli köyhyyden vetää sinua alaspäin, Julia', sanoi hän, 'säilytä ylevät ajatuksesi, äläkä salli niiden tahraantua jokapäiväisen elämän liassa'."
Nancy ei todellakaan ollut tykkänään vailla itsehillitsemistaitoa ja kohteliaisuutta, sillä tällä hetkellä hänellä oli aivan raivokas halu pyyhkäistä Julian kopeita kasvoja ja puhdasta nenää pesurievulla, jolla hän juuri oli pessyt paistinpannun. Hän tiesi, ettei hän pääsisi käsiksi noihin ärsyttäviin yleviin ajatuksiin eikä voisi näkyväisesti ja kouraantuntuvasti saattaa niitä jokapäiväisen elämän lian yhteyteen, mutta Julian kasvot olivat hänen saavutettavissaan, ja Nancyn sormia kutkutti palava halu. Mutta hänen käytöksessään ei näkynyt mitään merkkiä moisesta hurjasta mielihalusta. Hän huuhteli astiainpesuvadin, käänsi sen kumoon pesupöydälle ja antoi pyyhinliinat Julialle pyytäen häntä huuhtomaan ne kuumassa vedessä ja sitten ripustamaan pensaille kuivumaan, kuten rouva Carey oli opettanut.
"Se on minulle niin vastenmielistä", voihki Julia. "Olen aina ollut niin tuntehikas, ja keittiöliinat ovat niin inhoittavat! Ne oikein haisevat, Nancy!"