"Onkohan täällä ennenkin ollut sellaista vihantaa?" ihmetteli Nancy kumartuessaan ikkunalaudan yli äitinsä vieressä. "Ovatko puut ennen olleet näin meheviä? Onko muualla missään näin kirkasta jokea tai näin keltaista kuuta? Tänä iltana minun on niin sääli kaupunkilaisia! Toisinaan minusta tuntuu, ettei täällä voi kauan olla niin kaunista kuin miltä näyttää, äiti. Tuntuu, kuin olisi tämä kauneus osaksi meissä itsessämme."
"Kaikki kauneus riippuu osaksi siitä minkälaisin silmin sitä katselemme," vastasi hänen äitinsä.
"Olen lukenut rouva Harmonin uutta selitys-raamattua", jatkoi Nancy, "ja tässä saat kuulla mitä siinä Beulahista sanotaan."
Hän piteli paperia häipyvässä valossa lukien: " Nyt älköön sinun nimesi enää olko Hyljätty, älköönkä maasi enää olko autio, mutta Beulahiksi sinua kutsuttakoon, sillä Herra on löytänyt armon sinussa."
"Eiköhän isä olisi tyytyväinen, jos hän voisi nähdä meidät kaikki täällä Beulahin Keltaisessa talossa!" puheli Nancy edelleen vienolla äänellä, kun he yhdessä kumartuivat ikkunasta ulos. "Hän oli niin hellä, niin huoltapitävä ja koetti aina niin rakkaasti poistaa kaikki huolet meiltä, että kuukausiin en ole voinut ajatella hänen, en edes taivaassa, päässeen huolistaan. Mutta nyt tuntuu kuin olisimme päässeet kovimman ajan läpi ja alkaisimme uudelleen elää täällä Beulahissa. Ja nyt hän varmaankin on rauhallinen, jos hän ensinkään voi nähdä meitä tahi ajatella meitä; — eikö sinullakin ole sama tunne, äiti?"
Oli kyllä, hänen äitinsä myönsi lempeästi olevansa samaa mieltä ja hänen sydämensä oli kiitollinen ja täynnä toivoa. Hän oli kadottanut lastensa isän ja rakkaan elämäntoverinsa, eikä mikään voinut ikipäivinä korvata sitä tappiota. Mutta hän ei unohtanut rikkautta, minkä hän omisti lapsissaan, eikä katsonut olevansa yksinäinen eikä hyljätty, vaan oli nöyrästi, Herralle otollisella tavalla tyytyväinen kohtaloonsa.
XIII.
LIIAN TÄYDELLINEN.
Juliasta, Allan Careyn pienestä, kolmetoistavuotisesta tytöstä ei ollut muuta huolta kuin että hän oli — ja oli aina ollut — liian täydellinen. Sylilapsena hän oli aina ollut mallilapsi, syönyt vahvasti ja nukkunut sikeästi. Kun hän tunsi nuppineulan pistävän alushameessaan, hänestä oli epäkohteliasta itkeä, koska hän tiesi hoitajattarensa ainakin koettaneen pukea hänet huolellisesti. Kun hän oli hereillä, niin hänen älyllinen koneistonsa toimi hitaasti ja ilman minkäänlaisia nykäyksiä. Mitä tulee hänen moraaliseen koneistoonsa, niin enkelit olivat varmaankin panneet sen käymään hänen syntyessään ja suunnitelleet sen sellaiseksi, ettei se voinut pysähtyä eikä mennä rikki. Enkelit, joille toimi oli uskottu, olivat tietenkin tarkoittaneet hänen parastansa, mutta luultavasti he olivat nuoria, kokemattomia enkeleitä ilman selvää käsitystä ihmisluonteesta ja ilman tarkkaa tietoa Jumalan tarkoituksista; sillä lapsi, joka ei osaa tehdä pahoja, pystyy tuskin mitään hyvääkään tekemään, ei ainakaan mitään suurta suorittamaan.
Kun Julia oli neljän tahi viiden vuoden vanha hänestä sanottiin aina: "sellainen kiltti pikku tyttö." Varhaisemmalla iällään Nancy oli monesti polkenut jalkaansa huutaen: "Älkää puhuko Juliasta! En tahdo kuulla Juliasta!" sillä häntä osoitettiin aina lapsille erinomaisuuden esikuvana. Totta puhuen hän ikävystytti hirveästi omaa äitiänsä, mutta eipä ihmekään, sillä omituisesta luonnonoikusta rouva Allan Carey oli yhtä kevyt ja oikullinen kuin Julia oli vakavaluontoinen, ahdasmielinen, rajoitettu, säntillinen ja ikävä. Mutta tuo kevyt äiti hävisi Careyn perhe-elämästä, ja Julia joutui viisivuotiaasta alkaen jumalisen, kuivanlaisen kotiopettajattaren haltuun, vaikka hänelle olisi ollut terveellisempää päästä vallattomaan lapsilaumaan ilakoimaan. Kolmentoistavuoden vanhana hän siis oli jotenkin vakiintunut kehityksessään — kova, luotettava, luja. Hänellä oli suora, vaalea tukka, vaaleat, siniset silmät ja ohuet huulet, vartalo oli hänen ikäänsä nähden melkein liian paksu. Hän oli aina siisti ja piti kauniisti vaatteitaan ollen hyvin tarkka siitä, että ne olivat tyylikkäät ja hyvistä tarpeista valmistetut; — luonteenpiirre, joka oli vahvistunut rikkaan ja upeilevan Gladys Fergusonin kasvattavasta vaikutuksesta. Kun Julia kolmentoistavuotiaana yhtyi Carey-äidin linnunpoikaparveen, niin hän näytti käytöksestään päättäen kuuluvan aivan toiseen ilmapiiriin kuin he. He olivat kokeneet kuria, jota harvoin joutuu ainoan lapsen osalle. Omenat, lelut, kertomuskirjat oli heidän täytynyt jakaa keskenään ja yleensä oli heitä totutettu lainaamaan toisilleen. Jos Nancy sai jouluksi uuden puvun, sai Kathleen keväällä uuden hatun. Kathleenin ilmestyttyä näyttämölle kuuli Gilbert usein huudettavan: "Matti kukkarossa!" ja Peterin tultua maailmaan tottui Kathleenkin samaan huutoon.