Nukuttuaan kuukausimääriä syvien lumikinosten peitossa Beulahin kylä oli herännyt Uuden Englannin varhaisen kesän lumoavaan ihanuuteen. Siellä ei ollut mitään lumiharjaisia vuoria, ei ametistiväreissä välkkyviä, silmää kiehtovia kukkuloita, ei ihmeteltäviä rotkolaaksoja tahi suurenmoisia, matkailijoiden ihailemia vuorijyrkänteitä; ei keltaisia, valtameren aaltojen huuhtelemia hiekkarantoja, ei vilkasta kauppaelämää, ei huvituksia, ei kesävieraita, olipa vain rauhallinen, päivänpaisteinen, vihannoiva, siimeikäs, pieni kolkka maailmaa, ei muuta. Eikä Julia voinut sitä pilata, vaan hyvällä onnella se kenties voisi tehdä Julian miellyttävämmäksi! Tätä Carey-äiti toivoi kun hän soi itselleen tunnin lepoajan siirtyäkseen Hohtavan seinän taa, Rauhalammelle miettimään viiden lapsensa tarpeita. Hämärissä tuudittaessaan Peteriä hänen ajatuksensa tavallisesti ahkerimmin hyörivät siinä, kuinka hän voisi muuttaa "vanhat eläimet uuteen asuun."
"Ihmiset kuvittelevat, että minä itse luon uutta," sanoo Carey-äiti Vetten pienokaiselle Tomille, "mutta täällä minä vain istun, jotta saisin ne itse uudistamaan itsensä!"
Tarina kertoo, että oli kerran keijukainen, joka oli niin älykäs, että se keksi taidon luoda perhosia, ja hän oli niin ylpeä siitä, että paikalla kiiruhti Carey-äidin luo Rauhalammelle kertomaan taidostansa. Mutta Carey-äiti naurahti.
"Tiedä, hupsu lapsi," sanoi hän, "että luoda ken tahansa voi, jos vain suo itselleen kyllin aikaa ja vaivaa, mutta kaikki eivät voi saada elollisia olentoja itse luomaan itsensä."
"Saattaa ihmisolennot — lapset — itse luomaan itsensä," mietti Carey-äiti hämärissä. "Sitä varten kai äitejä on olemassa maailmassa!"
Nancy oli ahkerassa luomistyössä näihin aikoihin ja kaikesta siitä itsehillitsemistaidosta sekä niistä voitoista hyveen tiellä, mitkä poloinen, helposti tulistuva Nancy kykeni saavuttamaan, oli hänen suoranaisesti kiittäminen pahennusta tuottavaa Julia-serkkuansa. Kathleen tuli vahvemmaksi ja lujaluontoisemmaksi sekä vähemmän arkailevaksi. Gilbert menestyi paremmin koulussa ja hänen kirjeensä osoittivat suurempaa huolenpitoa ja vastuunalaisuuden tunnetta omaisiin nähden kuin ennen. Peter-lintukin oli hiukan kiltimpi ja paremmin omin neuvoin toimeentuleva nykyisin, mietti Carey-äiti hellästi tuudittaessaan häntä. Pikku poika oli tyyten väsynyt astuttuaan kaiken päivää Natty Harmonin auran jäljessä, ja tyytyväisin mielin jättäytyi hän äitinsä suojelevain käsivarsien suojaan ja nukahti nopeasti hänen iltalaulunsa säveliin. Carey-äidin käsivarret kelpasivat kantamiseen, syleilemiseen, lohduttamiseen ja hyväilemiseen. Olipa hänellä myöskin hieno, kaunis, vahva käsi, joka oli kuin luotu korvapuusteja antamaan, mutta hänellä oli vallassaan niin monta näkymätöntä kurinpitokeinoa, ettei hänen milloinkaan tarvinnut läimähyttää Peteriä.
"Lyöminen on kyllä paikallaan hätävarana," oli hänen tapana sanoa, "mutta vaimo, jonka täytyy liian usein turvautua siihen, osoittaa surkeata kekseliäisyyden puutetta."
Hänen nostaessaan Peteriä tämän pieneen sänkyyn tuli Nancy hiljaa huoneeseen kädessään paperiliuskanen.
Hän veti äitinsä pääoven yläpuolella olevaan ikkunaan. "Kuuntele," sanoi hän. "Kuuletko sammakoiden kurnuttavan?"
"Olen tässä istuessani puolen tunnin ajan kuunnellut niitä," sanoi hänen äitinsä. "Eikö kaikki ole kaunista tänä iltana, lauhkea ilma, jalavat puhkeavine lehtineen ja uusikuu!"