POIKASET.
Carey-äiti ja hänen poikasensa oli nimitys, jonka kapteeni Careyn hyvä ystävä, amiraali, oli keksinyt muutamia vuosia sitten. Eräänä lauantai-iltapäivänä oli kapteeni (silloinen luutnantti) vienyt ystävänsä kotiinsa ja he lähtivät puutarhaan etsimään perhettä.
Nauru ja äänten sorina johti heidät huvimajaan ja kun he taivuttivat syreenilehvät syrjään, avautui heidän eteensä viehättävä ryhmä.
Kuin niityn kukat lapsiparvi tää heloitti ruohikolla, helmaan kiipes, mä kysyin: ken tuo seura onnekas?
Näin olisi runoilija kuvaillut, mitä amiraali näki; meidän täytyy näet tavallisesti turvautua runoilijoihin, jos tahdomme jotain nähdä oikein todellisessa ja kauniissa valossa.
Rouva Carey piti sylissään Peteriä, joka oli silloin konttaava sylilapsi. Gilbert kutitteli Peterin leukaa voikukalla. Nancy asetteli lehtiseppelettä äitinsä hiuksille ja Kathleen kiikkui omenapuun oksalla keltakiharat liehuen.
"Saanko kysyä mitä tästä arvelet?" virkkoi isä.
"No niin", sanoi amiraali, "lapsista ja äideistä syntyy aina kaunis kuva, mutta luulisinpa, ettei tätä kuvaa mikään voita. Kaksi kait varattu laivastolle, vai?"
"Ehkäpä kaikki neljäkin", nauroi nuori luutnantti. "Nancy on jo valinnut itselleen kontra-amiraalin ja Kathleen komentajakapteenin. He ovat kovin vaatimattomia tyttösiä!"
"Sinulla on kunniaa heistä, Peter!"